Insinjööri suostui kanin ottamiseen itsenäisyyspäivänä ja paljonhan iloa tuosta kaninpoikasesta on ollut. Sydäntä hellyttävää on ollut pienen eläimen ehdoton luottamus ja päivittäiset kiintymysten osoitukset. Vapaana huushollissa temmeltävä pupu jaksaa naurattaa tempauksillaan, ja välillä puremaan hammasta, kun kaikki pitää tutkia hampaitten avulla. Ikinä en enää väitä, että kanit olisivat mielenkiinnottomia otuksia. Enemmän tuo pupu muistuttaa koiraa makoillessaan jalkojen juurella tai leikkiessään aktivointipallolla. Katjuskasta on tullut kerrassaan mainio, uusi perheenjäsenemme!
Raskaudettomuudesta ei ole meillä millään tullut tabu-asia, josta ei saisi puhua, mutta hiljalleen asia on vain laitettu taka-alalle ja keskitytty muihin asioihin. Kaipa se on ollut itseltäni hienoista itsesuojeluakin. Aihe ei ole kipeä, mutta sitä ei jaksa kohkata enää samalla tavalla kuin syksyllä, jolloin kaikki tuntui uudelta ja jännittävältä, toiveikkaalta. En halua lähteä sille tielle, jossa tikutetaan kuukausi toisensa jälkeen ovulaatiotestejä ja höyrypäissään yritetään tulkita niitä julkisesti. Entinen draamakuningatar on järjestänyt entisessä elämässää ihan tarpeeksi hermoromahduksi kostumatta niistä nimeksikään. Huomaan kuitenkin kuinka olo on ollut odottavalla kannalla, eikä sitä ole niin paneutunut suunnittelemaan elämäänsä, töitä, mahdollisia opiskeluja tms. Syksyllä kuvittelin, että olisin jo tähän mennessä raskaana, tietäisin millaisia töitä voisi etsiä kesäksi, voisimme valmistua miehen kanssa vauvan tuloon ja sitten jos kaikki menisi hyvin, voisin vain uppoutua kauan haikailemaani äitiyteen... Aina ne kuvitelmat eivät toteudu niin kuin sitä itse haluaisi..
Tässä ihmettä odotellessa, blogi voi täyttyä aivan muilla asioilla kuin vauvajutuilla. Toivottavasti te lukijat jaksatte kuitenkin pysyä mukana, vaikka päivitykset sivuaisivatkin muita asioita. Mukavaa viikonjatketta teille kaikille. Täällä Mama, kuulemisiin!
Täällä ollaan ja pysytään ja pidetään aina tarvittaessa peukkuja ;)
VastaaPoista