Syksyn sävel

Sitä katsahtaa ohimennen peiliin ja pysähtyy. Vastaan katsoo totinen ja hieman uupunut nainen. Silmät ovat kuin jonkun toisen naisen silmät. Sellaisen naisen silmät, joka on käynyt äärirajoillaan, roikotellut hetken jalkojaan kuilun reunalla ja huokaisut: "Perhana, pakko tästä on vain noustava". Välillä sitä hieman ihmettelee, kuka kumma tuo nainen on? Moni pala etsii vielä paikkaansa tässä uudessa ihmisessä. Nainen, äiti, vaimo, rakastaja. Jokin itseyden vetovoima pitää palaset kiertoradallaan, vaikka pienikin ratojen törmäys tuntuisi voivan hajoittaa koko pakan.

Puoli vuotta sitten pohojalaisakasta tuli äiti, ja edelleen suurena mysteerinä on, että minne se puolikas vuosi on kadonnut ? Ulkona vaunuja auringonpaisteessa työnnellessä olo tuntuu ehkä irtonaisimmalta. Luonto on täydessä kukassaan, itse tunnen olevani enemmänkin kuin tuuleentunutta viljaa. Valmiina varisemaan tuulten mukaan. 

Uupuneista silmistä hohtaa kuitenkin lempeää huumoria. Elämän kivilingossa lingottuna, nuttu hieman nuhjaantuneenakin, arjesta löytyy huumoria. Taso ei ehkä ole kovin korkealla; vauvan nauru omille pieruille tai huulien pärisyttäminen kesken puuron syönnin. Pojan kihertelyä seuratessa, ei mahda sille mitään, että toista suunpieltä alkaa tahtomattakin nykiä. Pian sitä nauraa mukana, vaikkei oikein tiedä mille. Siinä sitä vauvan taikaa onkin kerrakseen. Väsyneisiin silmiin syntyy hetkeksi tuiketta. Pysyy siellä aina hetken kerrallaan pidempään. Ehkäpä ajan kanssa tämä väsymys hälvenee silmistä, ja jäljelle jää vain puhdasta viisautta...

Tuli sade rankka

Joulukuun alussa tähän maailmaan saapui pieni ihmisen  taimi, pöllön poikasemme, joka jo vuorokauden vanhana katseli silmät suurina maailmaa. Nyt puoli vuotta myöhemmin, samat ymmyrkäiset silmät katsovat yhtä rävähtämättöminä ja uteliaisuudesta pakahtuen maailmaa, jota äiti parhaansa mukaan yrittää selittää pienelle pojalleen. 

Matkasta muodostui arvattua rankempi, kuin mihin synnyttämään lähtenyt Mama osasi varautua. Ei kaikki ollut ruusuista ja auvoista, vaan tuli sade rankka, joka veti tuoreen äidin mutalampiin. Rakkaus lapseen ei tullutkaan salaman lailla, vaan hitaasti yhdessä opetellen ja tutustuen. Siinä missä poika itki koliikkista, kipeää vatsaansa, samalla itki äiti omaa riittämättömyyttään, mustia ajatuksiaan. Ei äitiys ollutkaan ihanaa, lempeää, kaiken nielevää rakkautta. Se oli uupumusta, salakavalaa raivoa, pitkiä yksinäisiä päiviä kivusta huutavan vauvan kanssa, joka ei suostunut nukkumaan kuin sylissä, jatkuvassa liikkeessä. Sitä halusi luovuttaa, karata maailman ääriin, sulkea ovi perässään edes hetkeksi.

Kuitenkin, pieni hetki kerrallaan, pöllön poikanen loi kaaoksen ja epätoivon hetkinä rakkauden hentoja säikeitä, jotka ajan kanssa muodostivat rakkauden kesyttävät köydet äitinsä sydämen ympärille. Viimein saapui se päivä, jolloin Mama pystyi sanomaan ne maagiset sanat hellästi pojalleen; Minä rakastan sinua poikani.

Niistä sanotuista sanoista vierähti vielä hyvä tovi ennen kuin eteen tuli päivä, jolloin hymy huulilla pystyin kertomaan kuinka mukavaa on olla pienen pojan äiti. Matkan varrelle on tarvittu paljon auttavia käsiä, olkapäitä joita vastaan itkeä, ihmisiä joille puhua. Hiljalleen pahimmat, koetut hetket alkavat muuttua suureksi sumuksi, joka ajan kanssa ohenee ja toivon mukaan vielä jonain päivänä muistot haalenevat läpinäkyviksi, kadoten tuulien matkaan.

Näinä päivinä saan herätä poikamme nauruun ja aurinkoiseen hymyyn. Päiviin mahtuu paljon pojan riemun kiljahduksia, ilahtuneita hymyjä, lapsen rajatonta rakkautta. Äidin sydän tuntuu eheytyneeltä ja toiveikkaalta,  tuon pienen pojan hymyn takia, kaikki on ollut sen arvoista.