Sitä katsahtaa ohimennen peiliin ja pysähtyy. Vastaan katsoo totinen ja hieman uupunut nainen. Silmät ovat kuin jonkun toisen naisen silmät. Sellaisen naisen silmät, joka on käynyt äärirajoillaan, roikotellut hetken jalkojaan kuilun reunalla ja huokaisut: "Perhana, pakko tästä on vain noustava". Välillä sitä hieman ihmettelee, kuka kumma tuo nainen on? Moni pala etsii vielä paikkaansa tässä uudessa ihmisessä. Nainen, äiti, vaimo, rakastaja. Jokin itseyden vetovoima pitää palaset kiertoradallaan, vaikka pienikin ratojen törmäys tuntuisi voivan hajoittaa koko pakan.
Puoli vuotta sitten pohojalaisakasta tuli äiti, ja edelleen suurena mysteerinä on, että minne se puolikas vuosi on kadonnut ? Ulkona vaunuja auringonpaisteessa työnnellessä olo tuntuu ehkä irtonaisimmalta. Luonto on täydessä kukassaan, itse tunnen olevani enemmänkin kuin tuuleentunutta viljaa. Valmiina varisemaan tuulten mukaan.
Uupuneista silmistä hohtaa kuitenkin lempeää huumoria. Elämän kivilingossa lingottuna, nuttu hieman nuhjaantuneenakin, arjesta löytyy huumoria. Taso ei ehkä ole kovin korkealla; vauvan nauru omille pieruille tai huulien pärisyttäminen kesken puuron syönnin. Pojan kihertelyä seuratessa, ei mahda sille mitään, että toista suunpieltä alkaa tahtomattakin nykiä. Pian sitä nauraa mukana, vaikkei oikein tiedä mille. Siinä sitä vauvan taikaa onkin kerrakseen. Väsyneisiin silmiin syntyy hetkeksi tuiketta. Pysyy siellä aina hetken kerrallaan pidempään. Ehkäpä ajan kanssa tämä väsymys hälvenee silmistä, ja jäljelle jää vain puhdasta viisautta...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti