Biologia yllättää paatuneemmankin yksilön ja vie sen tikanpojan puuhun. Ainakin minun suhteen. Minulla ei ollut minkäänlaisia aikomuksia hankkia/saada lapsia kun olin alle kolmenkymmenen, mutta hyvässä parisuhteessa oleminen tasaannutti tämänkin tuuliviirin, jolloin Äiti Luonto pääsi aloittamaan vaivihkaisen väsytystaistelun. Itsellenihän se tuli aika puskista. Myönnän että olen ollut aina hieman äitimäistä tyyppiä, vaikka olenkin suureen ääneen vannonut että lapsiahan tämä tyttö ei tule hankkimaan. Omissakin lapsuudentraumoissa on tarpeeksi käsiteltävää, kiitos vain! Tarvitse niitä sitten siirtää seuraavalle sukupolvelle...
Sitten saapui fibromyalgia huusholliin ja pakotti laittamaan koko elämän uuteen perspektiiviin. Vauhti hidastui kirjaimellisesti, niin fyysinen kuin henkinenkin. Täydellisyyden tavoittelijasta ja tuuliviiristä kasvoi monien kipuilujen ja rajojen luovutusten jälkeen rennompi ja hetkessä elävä immeinen. Joten jokainen päivä otetaan sellaisenaan kuin se suodaan. Usko elämään ja sen järjestymiseen on kasvanut ainakin kovemmaksi kuin 20 minuutin keitetty muna, vaikka välillä käväistäänkin aallonpohjalla. Eräät viisaat sanovat, että elämä on lahja. My ass... Tämän akan lahja näyttää olevan kääritty 100% mustanhuumorin lahjakääreeseen. Shit happens but life goes on....
Joten tässä sitä ollaan, kivikkoisella tiellä kohti äityyttä. Taaperretaan etiäpäin, kuumeillaan niin että mittari näyttää hälyttäviä rajoja, laitetaan läskit lätisemään fysioterapeuttien jumppatunneilla, etsitään tietä ruokavalioiden viidakossa! Opetellaan ja etsitään, kantapään kautta tai ilman...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti