Tulkoon joulu!

Mama piti pienen loman bloggauksesta ja päätti keskittää hetkeksi eneriaansa johonkin muuhun kuin vauva-aiheeseen ja asioista kuumeilemiseen. Ja kuulkaas, teki ihan hyvää! Muitakin mukavia, mielenkiintoisia asioita on mualima pullollaan ja pääkopalle teki oikein höpöä Maman keskittyessä niihin. 

Meidän huusholliin saapui sitten joulu. Koristelaatikot kaivettiin kellarin uumenista, ikkunat saivat jouluvalonsa ja koti yleisen winter wonderland-ilmeen. Yksinkertaisuutta rakastavana meidän joulu näyttää hyvin pelkistetyltä. Kynttilöitä, valoja, käpyjä vanhoissa lasipurkeissa, valkoisia joulukukkia, lisää kynttilöitä... Ja valkoinen, muovinen joulukuusi. 

Kymmenen vuotta puutarhurina on tehnyt tehtävänsä altistumisten suhteen, joten nykyään en siedä yhtään havupuita. En niiden siitepölyä, tuoksua tai koskettamista. Tulen havujen kanssa toimeen kunhan ne pysyvät ulkosalla, minun ei tarvitse koskea niihin ja astmapiippu on kukinta-aikaan takataskussa hollilla. Viimeisen 4 vuoden aikana olen raahannut kotiin milloin minkälaisen puunoksan joulupuuksi, ja koristellut sen kauniiksi. Muovikuusen hankkiminen lähti itse asiassa pienenä vitsinä minun ja Insinjöörin kesken, mutta siinä se nyt kököttää olohuoneessa. Sain sen vitsin suhteen sitten syödä sanani ja periaatteeni; " Meillehän ei IKINÄ tule muovikuusta! " Ja oikeastaan, ei se kuusi näytä loppujen lopuksi hullummalta. Kun jokin asia vedetään aivan överiksi, niin se alkaa olla jo kitchiä.

Viime joulu jäi pääasiassa viettämättä kovien selkäkipujen ja lonkan limapussitulehduksen takia. Yritä siinä nyt löytää joulunhenkeä, kun jokainen päivä on yhtä selviytymistaistelua ja lääkärissä ravaamista. Joten tänä jouluna ajattelin ottaa menetetyn tonttuilun takaisin ja rummutan hyvän mielen puolesta! Toisin sanoen joulukortit ovat jo pistetty postiin, villasukkatehdas on käynnistynyt, joululaulumatinea sovittu ystävän kanssa, piparkakkutalon perustukset ja kokoamiset suunniteltu ja leivontapaja aukaistu. Itsehän mitään ihanaa joululeivonnaista en oikeastaan saisi syödä sokerin ja vehnän takia, mutta ainahan sitä voi leipoa ystävilleen. Joskus on hyötyä insinjöörin työpaikasta myllyllä, jauhoja nimittäin riittää! So be aware my friends, joulukakku voi ilmaantua oven taakse...

Menokiesit

Ja tässähän ne meidän vaunut sitten ovat! Merkki on Quinny freestyle comfort 3xl. Huusin vaunut huuto.netistä 170 €:lla ja myyjä oli vielä niin ihana, että toi vaunut veloituksetta ohikulkumatkallaan Kuopiosta Lahteen asti.

Vaunut ovat 4 vuotta vanhat, mutta minun silmissäni aivan kuin uudet. Tekstiilit olivat puhtaat, ehjät ja pestävissä. Runko oli naarmuuntumaton ja kaikki osat olivat tallella. Olo oli lauantaina kuin lottovoiton saaneella!

Quinny oli minulle outo vaunumerkki, mutta ulkomaalaisia nettisivuja lukiessa tajusin löytäneeni aikamoiset helmet. Quinny-merkki tuntuu olevan aika arvostettu ja luotettava brändi, enkä löytänyt arvosteluissa montakaan kritiikkiä vaunuja kohtaan. Vaunujen Rolls royceksi niitä tituleerattiin. Pienen koeajon tehneenä voin kertoa, että vaunut ovat todella ketterät liikkuvan/lukittavan etupyörän ansiosta. Pyörät ovat helposti irrotettavat ja helposti pumpattavat, kiitos sivulle taittuvan suulakkeen takia. Sivupyörissä on kunnon jousitukset, jolloin meno on tasaista epätasaisemmallakin alustalla. Vauvan koppa on tilava ja helppo irroittaa. Myyjä luopui rattaistaan, koska nelivuotias lapsi ei enää mahtunut rattaisiin, joten ratasosa on " jokseenkin " iso ja hyvin pehmustettu. Vaunut ovat kuulemma talvisin oikein oivalliset isojen pyörien takia ja maastolenkkeilyyn mitä parhaimmat. Käsijarru tuntui ajatuksena hieman hassulta, mutta taitaa vielä osoittautua ranteitteni pelastajaksi,, kun kärryttelen menemään Lahden mäkiä alas.

Ovathan ne aika leveät vaunuiksi, mutta mutta minulle riittää että ne mahtuvat meidän pieneen hissiin ja löytyipähän niille eteisestä sittenkin paikka. Koska väri on kauniin suklaanruskea ja muotoilu miellyttää kriittisen esteettistä silmääni, voin hyväksyä vaunut osaksi sisustustamme. Vaunuilla ei todellakaan mennä ahtaissa pikkukaupoissa, mutta tarvitseeko sitä? Me kun yleensä tykkäämme käydä kauppakeskuksissa, joissa on otettu huomioon esteetön liikkuminen. Vaunut vaikuttavat vakailta, joten ei haittaa jos oma kävely on välillä kömpelöä. Ainoa kunnon miinus puoli on vaunujen koko ja paino autoon nostettaessa. Jos minulla on kädet kipeänä, niin en todellakaan pysty nostelemaan niitä. Lisäksi vaunut vievät melkein koko tilan takakontista renkaineen päivineen, mutta sama miinuspuoli taitaa olla useammassakin yhdistelmävaunussa. Omasta mielestäni löysin oivallisen kompromissin heppoisten matkarattaiden ja Emmaljungien väliltä. Vaunuissa on tarpeeksi massaa, vakautta ja kestävyyttä talven ja lenkkipolkujen varalle, mutta niistä löytyy myös ketteryyttä ahtaisiin paikkoihin ja huonosti liikkuvalle Mamalle. Jopa Insinjööri innostui vaunuista. Niissä tuntui olevan tarpeeksi tekniikkaa hänelle ja ulkonäkö on sen verran menevä, että mieskin työntelee niitä mielellään. Loppupäätelmänä voisi sanoa, että löydettiinpä meille aika passelit vaunut! Lopun huomaa sitten ihan käytännön harjoittelussa...

Vielä muutama sananen positiivisuudesta

Mamaa on närästänyt, taas... Ja nyt ei ole ollut vika kahvissa tai kahvin puutteessa. Närästää ihan vain ihmisten positiivittomuus. Jos olet ilmoittanut olevasi raskaana ( vaikka vasta alkutaipaleella) ja löydät unelmiesi lastenvaunut halvalla, pidetään ostostasi järkevänä, suloisena ja sinua onnitellaan tulevasta perheen lisäyksestä. Jos taas löydät samat unelmien vaunusi naurettavan halvalla, mutta et ole vielä onnistunut tulemaan raskaaksi, saat niskaasi ällistelyjä ja povaukset 3 vuoden takuuvarmasta lapsettomuudesta yms. Mikä hemmetin taikauskoisuuden instituutio hallitsee raskausmaailmaa?! 

Voin hyväksyä tyynesti oman perheeni sisällä rakkaudella sanotut pienet toppuuttelut, sillä rakas kummityttöni oli hartaasti odotettu ja kaivattu ihme. Tiedostan erittäin hyvin, että jokainen raskaus on ihme, ja jokainen elossa syntyvä, terve lapsi on todellinen jättipotti veikkauksessa. Yhtäkään raskautta ei oteta itsestäänselvyytenä, yhtäkään lasta ei jätetä rakastamatta, arvostamasta tai hellimättä. Lapset ovat meidän suvun kalleimpia aarteita.

Niin, joten meillä on "lastenhuone", jossa on kunnostusta odottava pinnasänky, pieni Lundian kirjahylly, lastenhoitopöytänä toimiva tavallinen pöytä,vauvan lelukaari, hoitoalusta, heppakeinu, muutamia helistimiä ja vaatekaapista löytyy pino vauvan vaatteita. Ja nyt uutena tulokkaana unelmieni lastenrattaat, koppa ja vauvan turvaistuin. Kaikista näistä asioista meille todennäköisesti siunaantuu 5 vuoden lapsettomuus, jos on uskomista ihmisten todella positiivisiin lausuntoihin...

Syynä hankintoihin on osittain Maman pieni höpsähtäminen kaapista tulemisen jälkeen. Voi ihanaa, kun voi aivan vapaasti ihastella pieniä vaatteita, vauvojen pulloposkia ja nuuskutella syliteltävän vauvan tuoksua. Pienessä höpsähtämisessä ei ole mitään pahaa, se on vain ihanaa. Mutta suurin syy hankintoihin on yksinkertaisesti se, ettei meidän taloudessa ole mahdollista hankkia kaikkia vauvaan liittyviä tavaroita yhdellä kertaa. Joku voisi kysyä, että miksei sitä voisi säästää rahaa pankkitilille ja hankkia sitten kun asia on ajankohtaisempi ? Voitte syyttää sitten vanhempiani ja heidän kasvatustaan materiaalista ja vanhan tavaran arvostamisesta. Minä uskon tavaran uudelleen kierrättämiseen, vanhojen huonekalujen kunnostamiseen ja laadukkaaseen materiaaliin. Joten... Silloin kun jotain osuu silmääni ja totean tuotteen hyväksi, kunnostettavaksi ja laadukkaaksi, ostan se. Ei se ole sen kummoisempaa, kun teininä ostelin pikku hiljaa taloustavaroita ja huonekaluja tulevaa ensimmäistä kotiani varten. Eipä kuule ollut tavarasta pulaa, kun muutin pois kotoa. Ja nyt 12 vuoden jälkeen, suurin osa niistä tavaroista löytyy edelleen meidän kaapeista. Laatu on aina laatua...

Ja siitä positiivisuudesta vielä sen verran, että vaikka aina välillä Mamalla meinaa usko loppua tämän fibron takia, niin pohjimmiltaan usko elämään on kallion kaltainen. Joskus positiiviseen elämän asenteeseen vaaditaan vain terveyden totaalinen romahtaminen, kaikesta arvokkaasta luopuminen ( ammatti, ihmissuhteet, itsenäisyys, arvokkuus, totuttu elämä, korkokengät...) koko loppuelämän kestävät kivut, pipipään maine lääkäreiden keskuudessa. Positiivinen elämän asenne syntyy silloin, kun aamukahvi on taistelun tuloksena viimein mukissa ja muki pysyy jotenkin hyppysissä.Se syntyy silloin kun kävelee hitaammin kuin mummot rollaattoreilla, mutta kävelee kumminkin. Tai kun jaksoin lähteä köpöttelemään koiran kanssa rantaan, katsoin irlanninsetterin riemuisaa olemusta ja kun lepäsimme laiturin nokassa aamuauringon paisteessa ja totesimme kumpainenkin, että elämä on ihanaa, kun sen oikein ymmärtää...

Joten raskaaksi tuleminen ? Se tapahtuu sitten kun se tapahtuu. Ainoa mitä pyydän, on ettette yritä viedä minulta pois uskoa ja positiivista asennetta siihen. Minä puhun siitä, uskon siihen, esittelen pieniä kirpputorilöytöjäni, höpsähtelen, riemuitsen, valitan, puhisen ja revin pelihousuni. Sellaista yksi irlanninsetteri minulle opetti, positiivista elämänasennetta...  

Positiivisesti etiäpäin!

Ei tullut lasta, ei pyöristyvää vatsaa tai äityiden hehkua. Ei vielä, vaikka kuinka varma asiasta olinkin. Testit näyttivät päivä toisensa jälkeen negatiivista, kohtu rauhoittui hiljaiseloon outojen supistelujen, painontunteiden ja nippailujen jälkeen. Nukkumasakin päätti, että 3 viikkoa hyviä, pitkiä unia  sai riittää taas hetkeksi...Viimeisen testin jälkeen olo oli tyhjä, turhautunut, joten ostin pullon hyvää kuohuviiniä, join kuplia, ja huokaisin; Vielä ei ole meidän aika.

Vauvantekopuuhien tuoksinassa syntyy suuria tunteita. Hiipivää ilontunnetta, odotusta, turhautumisia, pettymystä, huolta. Entäs jos meissä onkin jotain vikaa, entäs jos olemmekin liian myöhään liikenteessä? Malttamattomana immeisenä on välillä vaikea tyyntyä odottavalle kannalle, 28 vuorokautta on hyvin pitkä aika odottaa. Sitä eletään kuukautiskierto kerrallaan. Odotetaan, toivotaan, ollaan huolissaan ja petytään, ja aloitetaan sitten taas alusta. Vauvoja kyllä tekemällä "tehdään", mutta loppujen lopuksi ne pienet ihmeet oikeasti saadaan, jos ollaan saadakseen. 

Kun sitten ne kuukautiset alkoivat, osasin jo hykerrellä tyytyväisyydestä. Minun kehoni toimiikin ihan normalisti, ajallaan. Vaikka hormonit olivatkin heittäneet kunnolla kuperkeikkaa ja laittanut lähtöön käynnistymisellään kehon ihan sekaisin (kramppeja, finnejä, uneliaisuutta, kipeitä rintoja, mielialan heilahduksia), niin kierron pituus pysyi ainakin uskollisen tarkkana. Ainakaan kuukautiset eivät olleet kadonneet minnekään. 

Vaikka yrityskertoja onkin vasta yksi takana päin, voin alkaa aivan sietämättömän pienesti aavistamaan, millaiselta voi tuntua, kun lasta yritetään useampi vuosi ilman onnistumisia, tai sitten keskenmenojen kautta. Tällä hetkellä en muista, että olisin ikinä halunnut mitään tämän enempää kuin lasta. Miltä se voi tuntua, kun joutuu pettymään kerta toisensa jälkeen, tai tuntemaan menetys useamman kerran? Pelkästään näin sivusta seuranneena se tuntuu pahalta, en osaa kuvitellakaan kuinka raskasta se voi olla, kun sen kaiken kokee itse...

Näin avoimena ihmisenä, joka ei osaa pitää suutaan rullalla ja joka kyllä kertoo mistä päin tuulee, olen yllättynyt ihmisten reaktioista raskauteen ja raskaaksi yrittämiseen. On hassua kuinka toiset uteliaana tivaavat että koskas meille tulee perheenlisäystä ja kun vastaan että yritys on suuri, niin he hiljenevät täysin ja vaihtavat puheen aihetta. Toiset taas ovat aidosti ilahtuneita ja ovat hengessä mukana, joidenkin mielestä asiasta taas tulisi kertoa vasta kun vauva on tukevasti matkassa mukana ja parhaimmassa tapauksessa jo synnärillä syntymässä.

Olen pannut merkille saman suhtautumistavan, kun männä aikoina kirjoitin vanhaan blogiini vaikeasta ihmissuhteesta eroamisesta ja sairastumisestani fibromyalgiaan. Joko ihmiset eivät osanneet sanoa asiaan mitään, eivät halunneet kuulla siitä mitään, tai olivat oikeasti tukenani ja kestivät hyvinä ystävinä rinnallani, kun läpikävin vaikeaa aikaa elämässäni. Suru ja suuret tunteet ovat asioita, joita suomalaiset eivät kollektiivisena kansana tunnu osaavan käsitellä. Ne koetaan ihmisen henkilökohtaisina asioina, joihin ei puututa, vaikka ehkä kaikkein parasta mitä toinen ihminen voisi toiselleen antaa, on hiljainen läsnäolo ja pyyteettömät halaukset. Miksi ihminen jätetään yksin silloin kun hän kaikkein eniten kaipaisi ymmärtävää ystävää, joka olisi vain postiivisella mielellä tukena. Kyllä ihminen itsessään tietää kaikki epävarmuudet ja pettymykset, realismin ja todennäköisyydet. Ei minulle niistä tarvitse puhua, tiedän ne itsekin. Positiivinen tsemppaus, siinäpä suomalaisille haastetta kerrakseen!

Pysyn kuitenkin positiivisella mielellä, kyllä meille se pikkuinen jonain päivänä saapuu. Siihen asti aion kyllä aivan avoimesti kuumeilla ja hiplailla vauvan vaatteita, unelmoida ja metsästää mieleisiä vauvan tarvikkeita kirpputoreilta ja huuto.netistä. Mama saa olla höpsähtänyt, nauttia höpsähtämisestään ja höpsähtää vähän lisääkin. Ei se nyt niin vakavaa ole! :D Höpsähtämisen vastapainoksi olen kuitenkin päättänyt suunnata tarmoa muuhunkin, kuten omien häiden järjestämiseen. Ei tarvitse anoppien enää huolehtia, että tuleeko niitä häitä vai ei. Kyllä se häävalssi tanssitaan tulevana elokuun iltana..

Coffee, with love

Kahvi. Meidän suomalaisten arkipäivän, sallittu syrjähyppy. Sitä oikeaa kupillista odottaa koko elämänsä. Siitä hekumoidaan ja kerrotaan likkakavereille, muistellaan vieno hymy huulilla kuin parastakin rakastajaa. Huonompikin kupillinen kelpaa tosin, kiireessä hörpättäväksi, irvistellen. Niin kuin yhden illan juttu. Mikä hitto siinäkin tyypissä kiinnosti? Ja sitten löytyy se lempikahvila, tietty kahvilaatu, jossa kaikki on juuri sopivasti balanssissa. Se ei ehkä laita päätä pyörryksiin, mutta jokainen aamu se nököttää siinä naaman edessä, jakaa arjen ja pelastaa tuttuudellaan huononkin päivän. Elämänkumppani.

Kahvi muistuttaa ihanan närästyksen muodossa milloin on paras hiljentää vauhtia. Vähemmän stressiä, vähemmän kahvia, ja kroppa kiittää. Se jaksaa havahduttaa flunssan saapumisesta maistumalla iljettävän karvaalle, mutta myös herättää toivon paranemisesta, kun  kupillinen kahvia alkaa tuntua taivaan mannalta. Kahvin makuun ei välttämättä heti totu, siihen kypsytään niin kuin punaviininkin makuun. Kupillinen kerrallaan, hitaasti. Ei elämän mittaista suhdetta heti rakenneta...

Joskus suhteeseen tulee ryppy, katko. Pitää olla hetken erillään, jotta taas muistaisi miksi toista rakastaakaan ja kaipaa. Näin tapahtui meillekin. Nyt saa kahvipannu luvan pölyttyä kaapin nurkassa ja porot laimeta. Katsotaan suhteen elvyttämistä myöhemmin uudestaan. Silloin kun kahvi alkaa taas maistua taivaan mannalta...

Äidit ovat aina äitejä

Mama on ollut muutaman päivän aikana aika herkkänä. Niin iloiset kuin surullisetkin asiat ovat saaneet tämän naisen itkeskelemään. Tyhmät asiat, iloiset asiat, naurettavat asiat, hassut asiat, asiat joille kannattaisi vain kohauttaa olkapäitään. Kaiken kaikkiaan, hieman kaikki. Silloin kun mieli on murheellinen, tuntuu se oma äiti löytävän ne kaikkein parhaimmat sanat lohdutukseksi. Joten tämä aamu käynnistyi positiivisin ajatuksin ja tuntein. Kaikki on mahdollista, iloista ja hyvää, kunhan jaksaa itse asennoitua niin.

Joten tämä on meidän kaikkien äideille, jotka jaksavat kärsivällisesti tukea ja luotsata tyttäriään, neuvoa ja välillä potkaista tarvittaessa persauksillekin. Äideille!

Aavisteluja

Mistäkö fibromyalgikko alkaa aavistelemaan mahdollisesta raskaudesta ja pienestä salamatkustajasta ennen pissitikun punaista kaksoisviivaa? Unenlahjoistaan. Mielettömän sikeistä, 11 tuntia kestävistä yöunista.

Kun ikuinen yökukkuja ja koiran unta nukkuva pohojalaisakka alkaa menemään klo 19 jälkeen nukkumaan ja nukkuu iloisesti 11 tuntia putkeen (poissulkien  yölliset pissireissut), niin alkaa Mamaakin hieman kummeksuttamaan. Onko nukkumasa viimein löytänyt osoitteen 4 vuoden eksyilyn jälkeen vai mistä on kyse? Kun samalla viikolla Mama huomaa koko kropan muuttuneen yön aikana eurooppalaiseksi tiekartastoksi verisuonien ilmestyessä ihon pintaan, niin alkaa siinä pieni epäilys heräämään. Lisää oireisiin vuorokauden ympäri käynnissä oleva röyhtäily ja tasainen 37,1 asteen lämpö ( normilämpö 36,6) ilman vilustumista ja alavatsan pieni nippailu,  niin Mama ei oikein tiedä mitä pitäisi ajatella... Pissitikun viisari ei värähdä vähäisestikään plussan puolelle, vaikka hiljainen ääni rinnassa kertoo, että taisi Insinjöörin simppojen onnistuneen touch downissa. Is the bun in the oven ?

Itsellä on aika varma olo raskaudesta, mutta jokin pieni osa sisimmästä tuppaa uskomaan asian vasta kun pissitikku sanoo niin. Luvassa on siis kärsimätöntä odottelua vielä viikon tai kahden edestä.Toivon liekki kuitenkin tuikkii kärsimättömässä sydämessä..

Maalari maalasi...

...Lastenhuoneen seinää, ja yllättyi itsekin kuinka hyvä siitä loppujen lopuksi tuli. Aikaisemmassa postauksessa ihailin kirkkaan keltaista väriä lastenhuoneessa, mutta Insinjööri veti yllättäen ehdottoman linjauksen keltaiseen väriin. Siinä ei illan kestänyt möksöttäminen tai suun mutrustelu auttanut, kun lapsena väristä traumatisoitunut mies sanoi tiukan EI. Koska meidän huushollissa Mama saa useasti oman tahtonsa lävitse ilman taisteluja, niin miehen harvinainen Ei-sana tarkoittaa myös sitä, ja silloin on turha mutristella huuliaan. Pitipä siinä sitten keksiä suunnitelma B...

Lähtöidea oli tämä: 

Kuva: Pinterest

  Valmis lopputulos on tämä:

Olihan siinä työtä kerrakseen,  mutta simppeliä ja graaffista tekstuuria arvostava Mama tykästyi kättensä jälkeen kovasti. Jos joku innostui ideasta, niin näin maalaus työ tehtiin:

1. Maalaa seinä haluamallasi pohjavärillä. Meillä se oli ihan vain maalarin valkoinen.

2. Mittaa seinän leveys ja jaa sopivin tasajaoin pystyviivat. Piirrä lyijykynällä suorat apuviivat lattiasta kattoon vatupassin avulla. Liimaa teippi tarkasti apuviivoja mukaillen. Vinottaiset poikkiviivat laitoin silmämääräisesti ilman piirrettyjä apuviivoja.

3. Maalaa seinä haluamallasi korostusvärillä ja poista teipit heti kun olet saanut maalattua seinän mieleiseksesi. Anna kuivua. Pyyhi lopuksi mahdollisesti jääneet lyijykynän jäljet pois.

Itse kärsimättömänä maalarina käytin tavallista maalarin teippiä mitä sattui kaapista löytymään, ja sain todeta että teippi alkoi vettymään suhteellisen nopeasti. Viivojen reunoista tuli hieman röpelöiset, mutta oma silmä sietää pienen virheellisyyden. Työteliääksi homman teki se, että jouduinkin maalaamaan seinän vielä uudemman kerran. Siinäpä sitä sitten sai teippailla valkoiset viivat uudemman kerran ja aloittaa maalaaminen uudestaan. Helpoimmalla taitaisi päästä jos hankkii ihan aluksi muovipintaista teippiä, joka ei vety heti ja kestää sen toisenkin maalauskerran ilman välipoistoa.