Vauvantekopuuhien tuoksinassa syntyy suuria tunteita. Hiipivää ilontunnetta, odotusta, turhautumisia, pettymystä, huolta. Entäs jos meissä onkin jotain vikaa, entäs jos olemmekin liian myöhään liikenteessä? Malttamattomana immeisenä on välillä vaikea tyyntyä odottavalle kannalle, 28 vuorokautta on hyvin pitkä aika odottaa. Sitä eletään kuukautiskierto kerrallaan. Odotetaan, toivotaan, ollaan huolissaan ja petytään, ja aloitetaan sitten taas alusta. Vauvoja kyllä tekemällä "tehdään", mutta loppujen lopuksi ne pienet ihmeet oikeasti saadaan, jos ollaan saadakseen.
Kun sitten ne kuukautiset alkoivat, osasin jo hykerrellä tyytyväisyydestä. Minun kehoni toimiikin ihan normalisti, ajallaan. Vaikka hormonit olivatkin heittäneet kunnolla kuperkeikkaa ja laittanut lähtöön käynnistymisellään kehon ihan sekaisin (kramppeja, finnejä, uneliaisuutta, kipeitä rintoja, mielialan heilahduksia), niin kierron pituus pysyi ainakin uskollisen tarkkana. Ainakaan kuukautiset eivät olleet kadonneet minnekään.
Vaikka yrityskertoja onkin vasta yksi takana päin, voin alkaa aivan sietämättömän pienesti aavistamaan, millaiselta voi tuntua, kun lasta yritetään useampi vuosi ilman onnistumisia, tai sitten keskenmenojen kautta. Tällä hetkellä en muista, että olisin ikinä halunnut mitään tämän enempää kuin lasta. Miltä se voi tuntua, kun joutuu pettymään kerta toisensa jälkeen, tai tuntemaan menetys useamman kerran? Pelkästään näin sivusta seuranneena se tuntuu pahalta, en osaa kuvitellakaan kuinka raskasta se voi olla, kun sen kaiken kokee itse...
Näin avoimena ihmisenä, joka ei osaa pitää suutaan rullalla ja joka kyllä kertoo mistä päin tuulee, olen yllättynyt ihmisten reaktioista raskauteen ja raskaaksi yrittämiseen. On hassua kuinka toiset uteliaana tivaavat että koskas meille tulee perheenlisäystä ja kun vastaan että yritys on suuri, niin he hiljenevät täysin ja vaihtavat puheen aihetta. Toiset taas ovat aidosti ilahtuneita ja ovat hengessä mukana, joidenkin mielestä asiasta taas tulisi kertoa vasta kun vauva on tukevasti matkassa mukana ja parhaimmassa tapauksessa jo synnärillä syntymässä.
Olen pannut merkille saman suhtautumistavan, kun männä aikoina kirjoitin vanhaan blogiini vaikeasta ihmissuhteesta eroamisesta ja sairastumisestani fibromyalgiaan. Joko ihmiset eivät osanneet sanoa asiaan mitään, eivät halunneet kuulla siitä mitään, tai olivat oikeasti tukenani ja kestivät hyvinä ystävinä rinnallani, kun läpikävin vaikeaa aikaa elämässäni. Suru ja suuret tunteet ovat asioita, joita suomalaiset eivät kollektiivisena kansana tunnu osaavan käsitellä. Ne koetaan ihmisen henkilökohtaisina asioina, joihin ei puututa, vaikka ehkä kaikkein parasta mitä toinen ihminen voisi toiselleen antaa, on hiljainen läsnäolo ja pyyteettömät halaukset. Miksi ihminen jätetään yksin silloin kun hän kaikkein eniten kaipaisi ymmärtävää ystävää, joka olisi vain postiivisella mielellä tukena. Kyllä ihminen itsessään tietää kaikki epävarmuudet ja pettymykset, realismin ja todennäköisyydet. Ei minulle niistä tarvitse puhua, tiedän ne itsekin. Positiivinen tsemppaus, siinäpä suomalaisille haastetta kerrakseen!
Pysyn kuitenkin positiivisella mielellä, kyllä meille se pikkuinen jonain päivänä saapuu. Siihen asti aion kyllä aivan avoimesti kuumeilla ja hiplailla vauvan vaatteita, unelmoida ja metsästää mieleisiä vauvan tarvikkeita kirpputoreilta ja huuto.netistä. Mama saa olla höpsähtänyt, nauttia höpsähtämisestään ja höpsähtää vähän lisääkin. Ei se nyt niin vakavaa ole! :D Höpsähtämisen vastapainoksi olen kuitenkin päättänyt suunnata tarmoa muuhunkin, kuten omien häiden järjestämiseen. Ei tarvitse anoppien enää huolehtia, että tuleeko niitä häitä vai ei. Kyllä se häävalssi tanssitaan tulevana elokuun iltana..
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti