Mamalla on ollut tunneskaaloissa pitelemistä. Totaalisen höpsähtämisen riemun vastapainoksi Mama on rämpinyt pessimistisyyden suossa kaulaansa myöten ja vollottanut hämmentyneen Insinjöörin sylissä, että ei me ikinä saada vauvaa aikaiseksi. Miten tämmöinen vaivaisakka nyt raskaaksi pystyisi tulemaan?! Ihan paskaa ja katinkultaa koko elämä...
On siinä ukkokullalla ollut sormi suussa, mikä sille vaimokkeelle nyt on tullut? Yritä siinä nyt vollottavaa naista lohduttaa, kun ei se immeinen itsekään tiedä syytä parkumisilleen.. Ei Insinjööri luonteelleen mitään mahda, vaan on keksittävä ruudinkestävä suunnitelma millä saisi vaimokkeen vollotuksen loppumaan. Kalenterin se ottaa käteensä ja raapustaa ruksin, tuolloin alkavat vauvatalkoot. Alkaa siinä vaimokekin jo nikottelemaan ja pyyhkimään silmäkulmiaan, vakavissaanko se Insinjööri on? Taitaapi olla. Jos se jotain päättää, niin päätöshän pysyy..
Kun vauvatalkoiden aloitus aikaistui oikein huolella, niin Mama lopetti vollottamisen, mutta sen tilalle iski realismi. Siis oikeastiko olemme ryhtymässä vauvan teko puuhiin? Ekaksi pitäisi onnistua tulemaan raskaaksi, sitten pystyä kantamaan bèbè vatsapussissa täysiaikaiseksi. Synnytyksen jälkeen pieni ihmisenalku uskotaan meidän haltuun ja hänet pitäisi pystyä pitämään hengissä. Ja kaiken tämän jälkeen onnistua kasvattamaan ihan oikeaksi, tervejärkiseksi kansalaiseksi. Tässä ajatusvaiheessa puskee jo kylmä hiki otsalle. Saamarin hormoonit, minkä lumivyöryn pistittekään pyörimään!
Siis hetkeäkään en epäile etteikö Insinjööristä kuoriudu hyvää isää ja itsestä pullantuoksuista äippää. Hyvä vanhemmuus kun tulee oppimalla ja eikä ole päivääkään jolloin ei olisi välillä ihan paska mutsi. Vasta aikuisena sitä tajuaa, kuinka omat vanhemmat ovat tehneet vain parastaan niillä keinoin ja osaamisellaan, mitä sinä hetkenä on ollut. Onpa oma äippäni huokaissut helpotuksesta, että kyllä teistä onneksi ihan kunnon ihmisiä sittenkin tuli. Saapa nähdä tulenko itsekin huokaisemaan saman ?
Olen pohdiskellut, onko tämä nyt sitten äitiyteen kasvamista? Aikuiseksi kasvaminen vaati useammankin terapiatunnin ja paljon ymmärrystä omien vanhempien lähtökohtia ja heidän vanhemmuutta tarkastellessa. Jossain vaiheessa löytyi armo niin heitä kuin itseänikin kohtaan ja kykenin antamaan monia asioita anteeksi. Pieni sisäinen lapsi sai kyllä itkeä monet itkut, ennen kuin vanhat haavat pääsivät paranemaan, mutta sitä kai se aikuistuminen onkin. Anteeksiantoa ja omien rajojen tunnustamista. Alkaako matka äitiyteen sitten omien kipukohtien tarkastelulla ja lupauksella pientä salamatkustajaa kohtaa; " Äiti yrittää parhaansa" ?
Tsemppiä talkoisiin :)
VastaaPoista