Äidinvaistot, perhana!

Mamaa on taas viety kuin pässiä hihnassa. Kun jonnin aikaa sitten päätin laittaa vauvakuumeilun hetkeksi liekalla kiinni, niin jo vain siirtyi se kuumeilu uusille urille. Nyt Mama haluaisi aivan sairaan kipeästi uuden koiravauvan. Jep, jep,lyhyemmänkin matikan lukeneet kykenevät päättelemään, että lisääntymiselimet ne siellä huutelevat. Ihan sama millainen hoidettava olisi kyseessä, kunhan olisi edes jokin sylin täytteeksi... Voi saakelin, saakeli sentään! Ei auta vaikka, kuinka tuijottaisi etelän suuntiin ja pitäisi palopuheita munasoluilleen. Hiljaista on, eivät vastaile huuteluihin millään...

Insinjööri ei ole aivan ratkiriemuissaan emäntänsä uudesta harrastuksesta roikkua netin koirapalstoilla ja saadessaan useamman kerran illassa tabletin näytön nenäänsä kiinni, minun hihkuessa että eikös nyt olisi niin ihanan söpö! Eikös, eikös?! Ei auta möksötykset, syvään huokailut tai syyttävät katseet. Perään antamaton mies, perhana... Toisaalta ymmärrettävää, sillä Insinjöörin kukkaron päälle se pennun ostaminen enimmäkseen kävisi, näillä kassanrahoilla ei paljon juhlaksi pistetä. Muistihan verovirasto toki pienellä summalla näin joulukuun piristykseksi, mutta olisi tuo hääjuhlien kolttukin vielä hankkimati. Ei sinne alttarille oikein passaa marssia vanhoissa verkkareissaan... 

Koiran pentujen hinnat ovat kyllä nykyään aivan törkeän suuret! Rotukoirien hinnat roikkuvat 1000 - 1200 € tiennoilla. Osittain ymmärrän mistä hintaa tulee; astutusmaksut, eläinlääkärikulut, sirutukset ja passi, kaikki ne kustantaa. Mutta sitä en ymmärrä miksi sekarotuisista vahinkokoiranpennuistakin kehdataan pyytää 600 euroa! Ja niitä ei välttämättä ole eläinlääkärille edes kiikutettu terveystarkastukseen... Kyllä taas sapettaa tuollainen rahastaminen... 

Eihän sitä olisi mikään pakko pentua hankkia. Meidänkin setterimme tuli minulle 4-vuotiaana. Vuosi siinä meni ennen kuin olimme kumpikin oppineet toistemme tavoille. Oli siinä molemmilla yhtä paljon luonnetta pelissä, jääräpäisiä niin koira kuin emäntäkin ;) Hieman sitä kuitenkin pohjustaisi tulevaan. Pennusta kasvatettuna ainakin tietäisi koiran historian ja suhtautumisen lapsiin. Setteriherramme kun oli muuten itse ihanuus, mutta ei jostain syystä voinut sietää lapsia. Kai sitä vain pitää purra hammasta ja lopettaa se haaveilu koirasta. Ei se tekisi kovin hyvää suhteelle, jos vain joku päivä kotiin olisi ilmestynyt koiranpentu.  " No mutta kun mä tahdoin.." -perustelu ei taitaisi riittää...

Mama ei nyt tiedä mihin sitä seuraavaksi suuntaisi kuumeilunsa. Jotain pitäisi päästä hoivaamaan, mutta mitä? On nämä äidinvaistot välillä ihan hanurista....

Eivätkö nämä ole herran jumala sentään söpöjä?!

Kuvat: Pinterest

Tulkoon joulu!

Mama piti pienen loman bloggauksesta ja päätti keskittää hetkeksi eneriaansa johonkin muuhun kuin vauva-aiheeseen ja asioista kuumeilemiseen. Ja kuulkaas, teki ihan hyvää! Muitakin mukavia, mielenkiintoisia asioita on mualima pullollaan ja pääkopalle teki oikein höpöä Maman keskittyessä niihin. 

Meidän huusholliin saapui sitten joulu. Koristelaatikot kaivettiin kellarin uumenista, ikkunat saivat jouluvalonsa ja koti yleisen winter wonderland-ilmeen. Yksinkertaisuutta rakastavana meidän joulu näyttää hyvin pelkistetyltä. Kynttilöitä, valoja, käpyjä vanhoissa lasipurkeissa, valkoisia joulukukkia, lisää kynttilöitä... Ja valkoinen, muovinen joulukuusi. 

Kymmenen vuotta puutarhurina on tehnyt tehtävänsä altistumisten suhteen, joten nykyään en siedä yhtään havupuita. En niiden siitepölyä, tuoksua tai koskettamista. Tulen havujen kanssa toimeen kunhan ne pysyvät ulkosalla, minun ei tarvitse koskea niihin ja astmapiippu on kukinta-aikaan takataskussa hollilla. Viimeisen 4 vuoden aikana olen raahannut kotiin milloin minkälaisen puunoksan joulupuuksi, ja koristellut sen kauniiksi. Muovikuusen hankkiminen lähti itse asiassa pienenä vitsinä minun ja Insinjöörin kesken, mutta siinä se nyt kököttää olohuoneessa. Sain sen vitsin suhteen sitten syödä sanani ja periaatteeni; " Meillehän ei IKINÄ tule muovikuusta! " Ja oikeastaan, ei se kuusi näytä loppujen lopuksi hullummalta. Kun jokin asia vedetään aivan överiksi, niin se alkaa olla jo kitchiä.

Viime joulu jäi pääasiassa viettämättä kovien selkäkipujen ja lonkan limapussitulehduksen takia. Yritä siinä nyt löytää joulunhenkeä, kun jokainen päivä on yhtä selviytymistaistelua ja lääkärissä ravaamista. Joten tänä jouluna ajattelin ottaa menetetyn tonttuilun takaisin ja rummutan hyvän mielen puolesta! Toisin sanoen joulukortit ovat jo pistetty postiin, villasukkatehdas on käynnistynyt, joululaulumatinea sovittu ystävän kanssa, piparkakkutalon perustukset ja kokoamiset suunniteltu ja leivontapaja aukaistu. Itsehän mitään ihanaa joululeivonnaista en oikeastaan saisi syödä sokerin ja vehnän takia, mutta ainahan sitä voi leipoa ystävilleen. Joskus on hyötyä insinjöörin työpaikasta myllyllä, jauhoja nimittäin riittää! So be aware my friends, joulukakku voi ilmaantua oven taakse...

Menokiesit

Ja tässähän ne meidän vaunut sitten ovat! Merkki on Quinny freestyle comfort 3xl. Huusin vaunut huuto.netistä 170 €:lla ja myyjä oli vielä niin ihana, että toi vaunut veloituksetta ohikulkumatkallaan Kuopiosta Lahteen asti.

Vaunut ovat 4 vuotta vanhat, mutta minun silmissäni aivan kuin uudet. Tekstiilit olivat puhtaat, ehjät ja pestävissä. Runko oli naarmuuntumaton ja kaikki osat olivat tallella. Olo oli lauantaina kuin lottovoiton saaneella!

Quinny oli minulle outo vaunumerkki, mutta ulkomaalaisia nettisivuja lukiessa tajusin löytäneeni aikamoiset helmet. Quinny-merkki tuntuu olevan aika arvostettu ja luotettava brändi, enkä löytänyt arvosteluissa montakaan kritiikkiä vaunuja kohtaan. Vaunujen Rolls royceksi niitä tituleerattiin. Pienen koeajon tehneenä voin kertoa, että vaunut ovat todella ketterät liikkuvan/lukittavan etupyörän ansiosta. Pyörät ovat helposti irrotettavat ja helposti pumpattavat, kiitos sivulle taittuvan suulakkeen takia. Sivupyörissä on kunnon jousitukset, jolloin meno on tasaista epätasaisemmallakin alustalla. Vauvan koppa on tilava ja helppo irroittaa. Myyjä luopui rattaistaan, koska nelivuotias lapsi ei enää mahtunut rattaisiin, joten ratasosa on " jokseenkin " iso ja hyvin pehmustettu. Vaunut ovat kuulemma talvisin oikein oivalliset isojen pyörien takia ja maastolenkkeilyyn mitä parhaimmat. Käsijarru tuntui ajatuksena hieman hassulta, mutta taitaa vielä osoittautua ranteitteni pelastajaksi,, kun kärryttelen menemään Lahden mäkiä alas.

Ovathan ne aika leveät vaunuiksi, mutta mutta minulle riittää että ne mahtuvat meidän pieneen hissiin ja löytyipähän niille eteisestä sittenkin paikka. Koska väri on kauniin suklaanruskea ja muotoilu miellyttää kriittisen esteettistä silmääni, voin hyväksyä vaunut osaksi sisustustamme. Vaunuilla ei todellakaan mennä ahtaissa pikkukaupoissa, mutta tarvitseeko sitä? Me kun yleensä tykkäämme käydä kauppakeskuksissa, joissa on otettu huomioon esteetön liikkuminen. Vaunut vaikuttavat vakailta, joten ei haittaa jos oma kävely on välillä kömpelöä. Ainoa kunnon miinus puoli on vaunujen koko ja paino autoon nostettaessa. Jos minulla on kädet kipeänä, niin en todellakaan pysty nostelemaan niitä. Lisäksi vaunut vievät melkein koko tilan takakontista renkaineen päivineen, mutta sama miinuspuoli taitaa olla useammassakin yhdistelmävaunussa. Omasta mielestäni löysin oivallisen kompromissin heppoisten matkarattaiden ja Emmaljungien väliltä. Vaunuissa on tarpeeksi massaa, vakautta ja kestävyyttä talven ja lenkkipolkujen varalle, mutta niistä löytyy myös ketteryyttä ahtaisiin paikkoihin ja huonosti liikkuvalle Mamalle. Jopa Insinjööri innostui vaunuista. Niissä tuntui olevan tarpeeksi tekniikkaa hänelle ja ulkonäkö on sen verran menevä, että mieskin työntelee niitä mielellään. Loppupäätelmänä voisi sanoa, että löydettiinpä meille aika passelit vaunut! Lopun huomaa sitten ihan käytännön harjoittelussa...

Vielä muutama sananen positiivisuudesta

Mamaa on närästänyt, taas... Ja nyt ei ole ollut vika kahvissa tai kahvin puutteessa. Närästää ihan vain ihmisten positiivittomuus. Jos olet ilmoittanut olevasi raskaana ( vaikka vasta alkutaipaleella) ja löydät unelmiesi lastenvaunut halvalla, pidetään ostostasi järkevänä, suloisena ja sinua onnitellaan tulevasta perheen lisäyksestä. Jos taas löydät samat unelmien vaunusi naurettavan halvalla, mutta et ole vielä onnistunut tulemaan raskaaksi, saat niskaasi ällistelyjä ja povaukset 3 vuoden takuuvarmasta lapsettomuudesta yms. Mikä hemmetin taikauskoisuuden instituutio hallitsee raskausmaailmaa?! 

Voin hyväksyä tyynesti oman perheeni sisällä rakkaudella sanotut pienet toppuuttelut, sillä rakas kummityttöni oli hartaasti odotettu ja kaivattu ihme. Tiedostan erittäin hyvin, että jokainen raskaus on ihme, ja jokainen elossa syntyvä, terve lapsi on todellinen jättipotti veikkauksessa. Yhtäkään raskautta ei oteta itsestäänselvyytenä, yhtäkään lasta ei jätetä rakastamatta, arvostamasta tai hellimättä. Lapset ovat meidän suvun kalleimpia aarteita.

Niin, joten meillä on "lastenhuone", jossa on kunnostusta odottava pinnasänky, pieni Lundian kirjahylly, lastenhoitopöytänä toimiva tavallinen pöytä,vauvan lelukaari, hoitoalusta, heppakeinu, muutamia helistimiä ja vaatekaapista löytyy pino vauvan vaatteita. Ja nyt uutena tulokkaana unelmieni lastenrattaat, koppa ja vauvan turvaistuin. Kaikista näistä asioista meille todennäköisesti siunaantuu 5 vuoden lapsettomuus, jos on uskomista ihmisten todella positiivisiin lausuntoihin...

Syynä hankintoihin on osittain Maman pieni höpsähtäminen kaapista tulemisen jälkeen. Voi ihanaa, kun voi aivan vapaasti ihastella pieniä vaatteita, vauvojen pulloposkia ja nuuskutella syliteltävän vauvan tuoksua. Pienessä höpsähtämisessä ei ole mitään pahaa, se on vain ihanaa. Mutta suurin syy hankintoihin on yksinkertaisesti se, ettei meidän taloudessa ole mahdollista hankkia kaikkia vauvaan liittyviä tavaroita yhdellä kertaa. Joku voisi kysyä, että miksei sitä voisi säästää rahaa pankkitilille ja hankkia sitten kun asia on ajankohtaisempi ? Voitte syyttää sitten vanhempiani ja heidän kasvatustaan materiaalista ja vanhan tavaran arvostamisesta. Minä uskon tavaran uudelleen kierrättämiseen, vanhojen huonekalujen kunnostamiseen ja laadukkaaseen materiaaliin. Joten... Silloin kun jotain osuu silmääni ja totean tuotteen hyväksi, kunnostettavaksi ja laadukkaaksi, ostan se. Ei se ole sen kummoisempaa, kun teininä ostelin pikku hiljaa taloustavaroita ja huonekaluja tulevaa ensimmäistä kotiani varten. Eipä kuule ollut tavarasta pulaa, kun muutin pois kotoa. Ja nyt 12 vuoden jälkeen, suurin osa niistä tavaroista löytyy edelleen meidän kaapeista. Laatu on aina laatua...

Ja siitä positiivisuudesta vielä sen verran, että vaikka aina välillä Mamalla meinaa usko loppua tämän fibron takia, niin pohjimmiltaan usko elämään on kallion kaltainen. Joskus positiiviseen elämän asenteeseen vaaditaan vain terveyden totaalinen romahtaminen, kaikesta arvokkaasta luopuminen ( ammatti, ihmissuhteet, itsenäisyys, arvokkuus, totuttu elämä, korkokengät...) koko loppuelämän kestävät kivut, pipipään maine lääkäreiden keskuudessa. Positiivinen elämän asenne syntyy silloin, kun aamukahvi on taistelun tuloksena viimein mukissa ja muki pysyy jotenkin hyppysissä.Se syntyy silloin kun kävelee hitaammin kuin mummot rollaattoreilla, mutta kävelee kumminkin. Tai kun jaksoin lähteä köpöttelemään koiran kanssa rantaan, katsoin irlanninsetterin riemuisaa olemusta ja kun lepäsimme laiturin nokassa aamuauringon paisteessa ja totesimme kumpainenkin, että elämä on ihanaa, kun sen oikein ymmärtää...

Joten raskaaksi tuleminen ? Se tapahtuu sitten kun se tapahtuu. Ainoa mitä pyydän, on ettette yritä viedä minulta pois uskoa ja positiivista asennetta siihen. Minä puhun siitä, uskon siihen, esittelen pieniä kirpputorilöytöjäni, höpsähtelen, riemuitsen, valitan, puhisen ja revin pelihousuni. Sellaista yksi irlanninsetteri minulle opetti, positiivista elämänasennetta...  

Positiivisesti etiäpäin!

Ei tullut lasta, ei pyöristyvää vatsaa tai äityiden hehkua. Ei vielä, vaikka kuinka varma asiasta olinkin. Testit näyttivät päivä toisensa jälkeen negatiivista, kohtu rauhoittui hiljaiseloon outojen supistelujen, painontunteiden ja nippailujen jälkeen. Nukkumasakin päätti, että 3 viikkoa hyviä, pitkiä unia  sai riittää taas hetkeksi...Viimeisen testin jälkeen olo oli tyhjä, turhautunut, joten ostin pullon hyvää kuohuviiniä, join kuplia, ja huokaisin; Vielä ei ole meidän aika.

Vauvantekopuuhien tuoksinassa syntyy suuria tunteita. Hiipivää ilontunnetta, odotusta, turhautumisia, pettymystä, huolta. Entäs jos meissä onkin jotain vikaa, entäs jos olemmekin liian myöhään liikenteessä? Malttamattomana immeisenä on välillä vaikea tyyntyä odottavalle kannalle, 28 vuorokautta on hyvin pitkä aika odottaa. Sitä eletään kuukautiskierto kerrallaan. Odotetaan, toivotaan, ollaan huolissaan ja petytään, ja aloitetaan sitten taas alusta. Vauvoja kyllä tekemällä "tehdään", mutta loppujen lopuksi ne pienet ihmeet oikeasti saadaan, jos ollaan saadakseen. 

Kun sitten ne kuukautiset alkoivat, osasin jo hykerrellä tyytyväisyydestä. Minun kehoni toimiikin ihan normalisti, ajallaan. Vaikka hormonit olivatkin heittäneet kunnolla kuperkeikkaa ja laittanut lähtöön käynnistymisellään kehon ihan sekaisin (kramppeja, finnejä, uneliaisuutta, kipeitä rintoja, mielialan heilahduksia), niin kierron pituus pysyi ainakin uskollisen tarkkana. Ainakaan kuukautiset eivät olleet kadonneet minnekään. 

Vaikka yrityskertoja onkin vasta yksi takana päin, voin alkaa aivan sietämättömän pienesti aavistamaan, millaiselta voi tuntua, kun lasta yritetään useampi vuosi ilman onnistumisia, tai sitten keskenmenojen kautta. Tällä hetkellä en muista, että olisin ikinä halunnut mitään tämän enempää kuin lasta. Miltä se voi tuntua, kun joutuu pettymään kerta toisensa jälkeen, tai tuntemaan menetys useamman kerran? Pelkästään näin sivusta seuranneena se tuntuu pahalta, en osaa kuvitellakaan kuinka raskasta se voi olla, kun sen kaiken kokee itse...

Näin avoimena ihmisenä, joka ei osaa pitää suutaan rullalla ja joka kyllä kertoo mistä päin tuulee, olen yllättynyt ihmisten reaktioista raskauteen ja raskaaksi yrittämiseen. On hassua kuinka toiset uteliaana tivaavat että koskas meille tulee perheenlisäystä ja kun vastaan että yritys on suuri, niin he hiljenevät täysin ja vaihtavat puheen aihetta. Toiset taas ovat aidosti ilahtuneita ja ovat hengessä mukana, joidenkin mielestä asiasta taas tulisi kertoa vasta kun vauva on tukevasti matkassa mukana ja parhaimmassa tapauksessa jo synnärillä syntymässä.

Olen pannut merkille saman suhtautumistavan, kun männä aikoina kirjoitin vanhaan blogiini vaikeasta ihmissuhteesta eroamisesta ja sairastumisestani fibromyalgiaan. Joko ihmiset eivät osanneet sanoa asiaan mitään, eivät halunneet kuulla siitä mitään, tai olivat oikeasti tukenani ja kestivät hyvinä ystävinä rinnallani, kun läpikävin vaikeaa aikaa elämässäni. Suru ja suuret tunteet ovat asioita, joita suomalaiset eivät kollektiivisena kansana tunnu osaavan käsitellä. Ne koetaan ihmisen henkilökohtaisina asioina, joihin ei puututa, vaikka ehkä kaikkein parasta mitä toinen ihminen voisi toiselleen antaa, on hiljainen läsnäolo ja pyyteettömät halaukset. Miksi ihminen jätetään yksin silloin kun hän kaikkein eniten kaipaisi ymmärtävää ystävää, joka olisi vain postiivisella mielellä tukena. Kyllä ihminen itsessään tietää kaikki epävarmuudet ja pettymykset, realismin ja todennäköisyydet. Ei minulle niistä tarvitse puhua, tiedän ne itsekin. Positiivinen tsemppaus, siinäpä suomalaisille haastetta kerrakseen!

Pysyn kuitenkin positiivisella mielellä, kyllä meille se pikkuinen jonain päivänä saapuu. Siihen asti aion kyllä aivan avoimesti kuumeilla ja hiplailla vauvan vaatteita, unelmoida ja metsästää mieleisiä vauvan tarvikkeita kirpputoreilta ja huuto.netistä. Mama saa olla höpsähtänyt, nauttia höpsähtämisestään ja höpsähtää vähän lisääkin. Ei se nyt niin vakavaa ole! :D Höpsähtämisen vastapainoksi olen kuitenkin päättänyt suunnata tarmoa muuhunkin, kuten omien häiden järjestämiseen. Ei tarvitse anoppien enää huolehtia, että tuleeko niitä häitä vai ei. Kyllä se häävalssi tanssitaan tulevana elokuun iltana..

Coffee, with love

Kahvi. Meidän suomalaisten arkipäivän, sallittu syrjähyppy. Sitä oikeaa kupillista odottaa koko elämänsä. Siitä hekumoidaan ja kerrotaan likkakavereille, muistellaan vieno hymy huulilla kuin parastakin rakastajaa. Huonompikin kupillinen kelpaa tosin, kiireessä hörpättäväksi, irvistellen. Niin kuin yhden illan juttu. Mikä hitto siinäkin tyypissä kiinnosti? Ja sitten löytyy se lempikahvila, tietty kahvilaatu, jossa kaikki on juuri sopivasti balanssissa. Se ei ehkä laita päätä pyörryksiin, mutta jokainen aamu se nököttää siinä naaman edessä, jakaa arjen ja pelastaa tuttuudellaan huononkin päivän. Elämänkumppani.

Kahvi muistuttaa ihanan närästyksen muodossa milloin on paras hiljentää vauhtia. Vähemmän stressiä, vähemmän kahvia, ja kroppa kiittää. Se jaksaa havahduttaa flunssan saapumisesta maistumalla iljettävän karvaalle, mutta myös herättää toivon paranemisesta, kun  kupillinen kahvia alkaa tuntua taivaan mannalta. Kahvin makuun ei välttämättä heti totu, siihen kypsytään niin kuin punaviininkin makuun. Kupillinen kerrallaan, hitaasti. Ei elämän mittaista suhdetta heti rakenneta...

Joskus suhteeseen tulee ryppy, katko. Pitää olla hetken erillään, jotta taas muistaisi miksi toista rakastaakaan ja kaipaa. Näin tapahtui meillekin. Nyt saa kahvipannu luvan pölyttyä kaapin nurkassa ja porot laimeta. Katsotaan suhteen elvyttämistä myöhemmin uudestaan. Silloin kun kahvi alkaa taas maistua taivaan mannalta...

Äidit ovat aina äitejä

Mama on ollut muutaman päivän aikana aika herkkänä. Niin iloiset kuin surullisetkin asiat ovat saaneet tämän naisen itkeskelemään. Tyhmät asiat, iloiset asiat, naurettavat asiat, hassut asiat, asiat joille kannattaisi vain kohauttaa olkapäitään. Kaiken kaikkiaan, hieman kaikki. Silloin kun mieli on murheellinen, tuntuu se oma äiti löytävän ne kaikkein parhaimmat sanat lohdutukseksi. Joten tämä aamu käynnistyi positiivisin ajatuksin ja tuntein. Kaikki on mahdollista, iloista ja hyvää, kunhan jaksaa itse asennoitua niin.

Joten tämä on meidän kaikkien äideille, jotka jaksavat kärsivällisesti tukea ja luotsata tyttäriään, neuvoa ja välillä potkaista tarvittaessa persauksillekin. Äideille!

Aavisteluja

Mistäkö fibromyalgikko alkaa aavistelemaan mahdollisesta raskaudesta ja pienestä salamatkustajasta ennen pissitikun punaista kaksoisviivaa? Unenlahjoistaan. Mielettömän sikeistä, 11 tuntia kestävistä yöunista.

Kun ikuinen yökukkuja ja koiran unta nukkuva pohojalaisakka alkaa menemään klo 19 jälkeen nukkumaan ja nukkuu iloisesti 11 tuntia putkeen (poissulkien  yölliset pissireissut), niin alkaa Mamaakin hieman kummeksuttamaan. Onko nukkumasa viimein löytänyt osoitteen 4 vuoden eksyilyn jälkeen vai mistä on kyse? Kun samalla viikolla Mama huomaa koko kropan muuttuneen yön aikana eurooppalaiseksi tiekartastoksi verisuonien ilmestyessä ihon pintaan, niin alkaa siinä pieni epäilys heräämään. Lisää oireisiin vuorokauden ympäri käynnissä oleva röyhtäily ja tasainen 37,1 asteen lämpö ( normilämpö 36,6) ilman vilustumista ja alavatsan pieni nippailu,  niin Mama ei oikein tiedä mitä pitäisi ajatella... Pissitikun viisari ei värähdä vähäisestikään plussan puolelle, vaikka hiljainen ääni rinnassa kertoo, että taisi Insinjöörin simppojen onnistuneen touch downissa. Is the bun in the oven ?

Itsellä on aika varma olo raskaudesta, mutta jokin pieni osa sisimmästä tuppaa uskomaan asian vasta kun pissitikku sanoo niin. Luvassa on siis kärsimätöntä odottelua vielä viikon tai kahden edestä.Toivon liekki kuitenkin tuikkii kärsimättömässä sydämessä..

Maalari maalasi...

...Lastenhuoneen seinää, ja yllättyi itsekin kuinka hyvä siitä loppujen lopuksi tuli. Aikaisemmassa postauksessa ihailin kirkkaan keltaista väriä lastenhuoneessa, mutta Insinjööri veti yllättäen ehdottoman linjauksen keltaiseen väriin. Siinä ei illan kestänyt möksöttäminen tai suun mutrustelu auttanut, kun lapsena väristä traumatisoitunut mies sanoi tiukan EI. Koska meidän huushollissa Mama saa useasti oman tahtonsa lävitse ilman taisteluja, niin miehen harvinainen Ei-sana tarkoittaa myös sitä, ja silloin on turha mutristella huuliaan. Pitipä siinä sitten keksiä suunnitelma B...

Lähtöidea oli tämä: 

Kuva: Pinterest

  Valmis lopputulos on tämä:

Olihan siinä työtä kerrakseen,  mutta simppeliä ja graaffista tekstuuria arvostava Mama tykästyi kättensä jälkeen kovasti. Jos joku innostui ideasta, niin näin maalaus työ tehtiin:

1. Maalaa seinä haluamallasi pohjavärillä. Meillä se oli ihan vain maalarin valkoinen.

2. Mittaa seinän leveys ja jaa sopivin tasajaoin pystyviivat. Piirrä lyijykynällä suorat apuviivat lattiasta kattoon vatupassin avulla. Liimaa teippi tarkasti apuviivoja mukaillen. Vinottaiset poikkiviivat laitoin silmämääräisesti ilman piirrettyjä apuviivoja.

3. Maalaa seinä haluamallasi korostusvärillä ja poista teipit heti kun olet saanut maalattua seinän mieleiseksesi. Anna kuivua. Pyyhi lopuksi mahdollisesti jääneet lyijykynän jäljet pois.

Itse kärsimättömänä maalarina käytin tavallista maalarin teippiä mitä sattui kaapista löytymään, ja sain todeta että teippi alkoi vettymään suhteellisen nopeasti. Viivojen reunoista tuli hieman röpelöiset, mutta oma silmä sietää pienen virheellisyyden. Työteliääksi homman teki se, että jouduinkin maalaamaan seinän vielä uudemman kerran. Siinäpä sitä sitten sai teippailla valkoiset viivat uudemman kerran ja aloittaa maalaaminen uudestaan. Helpoimmalla taitaisi päästä jos hankkii ihan aluksi muovipintaista teippiä, joka ei vety heti ja kestää sen toisenkin maalauskerran ilman välipoistoa.

Perunamuussifantasiaa

Taisi yläkerran väellä olla lappu luukulla, kun ennättivät vasta toissapäivänä kuunnella vastaajaa ja laittaa tilaukseen 1 kpl pohojalaisakan mielenrauhaa. Olo tuntuu kerrassaan siunatulta. Mikään ei tunnu ärsyttävän, itkut pysyvät kyynelkanavissa ja Insinjöörin huonot vitsitkin alkavat jo naurattamaan. Alavatsan jatkuvat krampit (ei menkkoja, ei ymmärrettävää syytä..) siedetään Gandhin mielentyyneydellä ja perunamuussilla. Siis tajuttomattomalla määrällä perunamuussia.

Perunamuussihimo iski toissapäivänä ja sitä piti sitten alkaa tekemään. Ensimmäinen kattilallinen ( 2 hlölle) riitti eiliseen keskipäivään. Koska himo ei ollut vielä edes päässyt kunnolla vauhtiin, lähdin koluamaan tienoon lähikaupat jauhoisten perunoiden toivossa. Epätoivo alkoi jo iskeä, kun kolmesta kaupasta muussipottuja ei löytynyt! Nooouuuuu! Epätoivoinen soitto kotimatkalla olevalle miehelle pelästytti Insinjöörinkin; 
- " Mikä on hätänä?! "
- " Perunat on loppunut! Mistään ei löydy muussiperunoita! "

Helpottuneesti naurava mies lupasi etsiä muussiperunoita naiselleen. Ja sieltähän minun sankarini tuli kotiin perunapussi kainalossa, ja Mama riensi perunoiden keittoon. Myöhemmin sohvalla istuessa lautasellinen perunamuussia nokan edessä, ukko kahtoo huvittuneesti ja sanoo hellästi: - " Susta on tullut ihan kahjo.." <3

Aamulla herätessäni ensimmäinen ajatus on, että kehtaisikohan aamupalaksi syödä perunamuussia. Kahvin ja muussin yhdistelmä tuntui kuitenkin liian oudolta, joten  päätin odottaa myöhempään... Onhan siitä jo 3 tuntia... Kyllä nyt vähän voisi maistaa. Tai ei, vatsa on vielä aika täynnä aamiaisesta. Mut ku... Ei perkele. Suokaa anteeksi, Mama lähtee nyt lämmittämään muussia...

P.S. Raskaustestin mukaan en ole raskaana.

On the darkside

Mama on kulkenut tämän viikon musta pilvi päänsä päällä. Ei ole juttu oikein luistanut,joten päänsä aukomisen sijasta on ollut ihan fiksua pitää suunsa supussa. Ihan näin perhesovunkin puolesta. Tulipa tuossa männä aikoina poistettua ehkäisykapseli ja marttapäivätkin pidettyä. Nyt sitten ollaan ihan luomuna ja sen kyllä huomaa hormonipöllyistä! Vaikka kuinka olenkin tuntenut ettei keltarauhashormoniin perustuva ehkäisy ole vaikuttanut juuri mitenkään mielen muutoksiin, niin ehkäisyn poisto on sitten ihan eri juttu! En ole pystynyt ollenkaan katsomaan tv:stä entisiä lemppariohjelmia esim. terveysohjelmia, joissa paneudutaan epäterveellisesti syövien ihmisten ruokavalioon. Alkaa heti oksettamaan kun katsoo sitä roskaruoan määrää. Toinen ohjelma on, kun raskaana olevia brittiäitejä opastetaan lopettamaan tupakointi ja alkoholin juominen. Ihan alkaa itkettämään syntymättömien lasten puolesta. Oman ukon tupakantuoksu käy sen verran nenään, että toinen saa pysyä käsivarren mitan päässä paitsiossa. 

Edellä mainitut nyt jaksaisikin, mutta hemmetti kun kaikki vain kiukuttaa. Jopa se että kiukuttaa. Tai kun on ihan hirveä halipula iskenyt, niin sitten se ukko kuitenkin ärsyttää olemalla ihan vain oma itsensä. Pöllyttele siinä sitten peittoa.. Mieli tekee, mutta ovulaationatsi sisimmässä laskee päiviä ja manaa jos ei mieliteot natsaa oikeille päiville. ARGH!  

Dear lord, antaisitko tämän akan mielenterveyden takaisin? I´m SO walking on the darkside...

kuva: eonline.com

Kirjojen viemää, osa 2

Hyvä syntymä -kirja odottavalle äidille

Kirjoittaja: Minna Haataja. Tammi. 2011

Kirja tarttui käteeni, kun etsin tietoa synnyttämisestä ja synnytyksen kulusta. Kirjan kirjoittaja Minna Haataja on toiminut kätilönä sekä Suomessa että Englannissa, jossa synnytykseen suhtaudutaan hieman kokonaisvaltaisemmin kuin mitä Suomessa on tapana. Haataja kertoo kirjassaan luonnonmukaiseen synnytykseen valmistautumisesta ja itse synnytyksestä.                         
Kirja pisti pohtimaan vallitsevia mielipiteitä synnyttämisestä. Ehkäpä Suomessa enimmäkseen suhtaudutaan synnytykseen kuin lääketieteelliseen operaatioon. Äiti pistetään seurantalaitteisiin kiinni, synnytyksen pitäisi edetä tietyllä tavalla ja tehtävät toimenpiteet pakottavat lisääntyneisiin toimenpiteisiin, ja äiti joutuu hieman toisten armoille, sen sijaan että synnytys edistyisi rauhallisesti omaan tahtiin...

Kirja oli mielestäni ihan mielenkiintoinen. Kirjoittaja kyseenalaisti sopivasti ja laittoi pohtimaan miten omaan  synnytykseen voisi liittää itselle sopivan tavan toimia. Kirjassa esitettyihin mielikuvaharjoituksiin en osannut samaistua, mutta Minna Haataja osasi ammattilaisena tuoda esille hyviä näkökulmia kuinka olla aktiivinen synnyttäjä ja kuinka tehdä yhteistyötä kätilöiden kanssa. Esille tuli monia asioita, joista en tiennyt synnyttäjän voivan itse päättää. Haataja toteaakin mielestäni hyvin, että synnytysvalmennuksen kuuluisi olla paljon muutakin kuin vain esittely eri kipulääkityksistä. Sen pitäisi auttaa synnyttäjää luottamaan kehon voimaan ja luonnolliseen taitoon suoriutua synnytyksestä, vaikka sitten käyttäisikin kivun lievitystä.  Kirja kannattaa lukea, jos on harkinnut synnyttää kokonaan luonnollisesti tai katsellen kuinka pitkälle rahkeet riittää.

 
Isäksi ensi kertaa

Kirjoittaja: Jari Sinkkonen. WSOY. 2012.

Kirja sisältää 26 - 45-vuotiaiden ensi kertaa kertaa isäksi tulevien miesten haastatteluja ennen ja jälkeen synnytyksen. Teoksessa lähestytään isäksi tulemisen aihetta myös tieteellisten tutkimusten valossa.

Tämä kirja oli kummitellut jo pitemmän aikaa mielessäni ja löydettyäni sen kirjastosta, otin sen heti lukemistooni. Kuvittelin että kirja perustuu pelkästään tulevien isien haastatteluihin, mutta ilokseni totesin että aihetta käsitellään laajemminkin erilaisten tutkimusten avulla. Vaikka tämä voisikin kuulostaa tappavan tylsältä kirjalta, sitä se ei ole. Lasten psykiatrian erikoislääkäriksi ja lääketieteen tohtoriksi Jari Sinkkosella on lämmin ja humoristinen ote kirjoittamiseen, mikä tekee lukemisesta sujuvaa ja nautittavaa. Hän lähestyy aihetta haastattelemalla 15 tulevaa isää tutkien mitä isyys on äitimyytin rinnalla, kuinka isyys vaikuttaa parisuhteeseen, miten isyys syntyy, kasvaa ja vahvistuu lapsen syntymän myötä, ja kuinka  isän maailma ja elämä mullistuu lapsen myötä. 

Jos edes hieman pidät tietokirjallisuudesta ja olet kiinnostunnut aiheesta, niin suosittelen kirjaa. Samalla kun tulevan äidin elämä mullistuu, niin samaan aikaan mieskin käy lävitse omaa kasvuriittiäänsä pohtien ja huolehtimalla, kuinka olla hyvä isä pienelle lapselle. Laittoipa kirja naisimmeisenkin pohtimaan omaa isäsuhdetta ja mitä isä on merkinnyt itselleen.   


Opi kuuntelemaan vauvaasi

Kirjoittajat: Tracy Hogg, Malinda Blau. Otava. 2001.

" Tässä on kirja uunituoreille vanhemmille vauvan viestinnässä ja itkun merkityksistä, käytännönläheisin niksein varustettuna."

Jos kirjailijaa kutsutaan takakannessa vauvakuiskaajaksi, jätän yleensä kirjan lukematta. Tällä kertaa päätin päästä ylitse omista ennakkoluuloistani ja tartuin haasteeseen. 

Kirja osoittautui aikamoiseksi tietoähkyksi. Kirjoittajalla on 20-vuoden kokemus jaettavanaan ja tuntui että hän tosiaankin aikoi jakaa sen kaiken. Lukuja olisi voinut jaotella pienemmiksi, selkeämmiksi,vähemmän listamaiseksi. Lukiessa tuntui kuinka kirjoittaja seisoisi selän takana sormi tomerasti pystyssä, soo, soo...

Jos kirjan jaksaa kahlata lävitse, sieltä löytyy hyviä ohjeita ja neuvoja vauvan kehonkielestä ja itkukommunikoinnista, vauvan päivärytmin luomisesta ym. Lukiessa kannattaa kuitenkin käyttää jonkin asteista suodatinta päällä, sillä tekstistä huomaa hyvin kuinka kirja on suunnattu hieman hysteerisille, kaikkensa uhraaville jenkki kotiäideille, joiden miehet ovat kadonneet kuin pieru saharaan ja äidin elämä tuntuu jämähtäneen neljän seinän sisälle. Tasa-arvoa vaativien, itsenäisten ja aktiivisten suomalaisnaisten voi olla hieman vaikea vastaanottaa joitain ohjeita ilman nauruun purskahtamista tai vähintään pientä tuhahdusta...                                      

Räyh, sanoo saurus

Olipas viikonloppu hyvin lapsivoittoista. Lauantaina ystäväpariskunta kävi vierasilla pari kuukautta vanhan poikansa kanssa ja eilen kävimme katsomassa noin 1,5- vuotiasta veljentytärtäni. Siinä taas sai nähdä kuinka nopeasti lapset kasvavat. Kuukauden aikana pienestä vastasyntyneestä oli tullut hyvin päätään kannatteleva, tomera ja vilkas pojan alku. Nyt ei enää pelkkä sylissäpito riittänyt, vaan poikaa sai jo alkaa viihdyttämään erilaisilla äänillä ja laululla. Taisi täti olla vähän pöhkö, kun välillä piti nauraa kihertää. 

Veljentytär taas on aina mainio tapaus. ( Pieni puolueellisuus on sallittua ;)  Sain äidiltäni lahjaksi Marttojen kutomat vauvan villasukat ( kas kummaa, Martta kun on...) ja puisen sauruksen. Pikku tinttara tuli uteliaana katsomaan tädin saamia lahjoja ja tykästyi saurukseen. Kun häneltä kysyi mitä saurukset sanoo, niin katse oli hieman ihmettelevä. Eikö täti tiedä ? Saurukset sanoo tietenkin: Räyh! Kyllä nyt aito hevisaurusfani sen asian tietää! Oli siinä hymyssä pitelemistä kun tinttara kulki ympäri huushollia saurus käsissä ja sanoi tasaisin väliajoin: Räyh!

Kirjojen viemää, osa 1

Teille lukijoille on jo ehkä tullut selväksi postausten myötä, että olen aikamoinen lukutoukka. Olohuoneessa on aika kiitettävän kokoinen Lundia-hyllystö täynnä lukemista ja kirjastosta raahataan muutaman kerran kuussa useampi kassillinen lukemista. Onneksi Insinjööri viihtyy yhtä hyvin nenä kirjassa kuin minäkin, joten arki-illat voivat sujua hyvinkin niin, että kumpikin meistä on linnoittautunut sohvan vastakkaisiin päätyihin kirja kädessä. Ei varmaankaan tule yllätyksenä että tulevalle skidille tullaan lukemaan jo pienestä pitäen ja hän saa oman Lundian kirjahyllyn huoneeseensa.

Mamalla on jo pitkään ollut projektin alla kirjoittaa lukemistaan vauvakirjoista, ja miksei muistakin aiheeseen liittyvistä kirjoista, pieniä lukuarvosteluja. Jos edes jotakuta helpottaa vastaisuudessa löytää muutama hyvä kirja luettavaksi, niin olen saavuttanut tavoitteeni :) Aloitanpa ensimmäisistä kirjoista, joita tuli kesällä luettua.

Suomalainen vauvakirja

Toimittaneet: Matilda Katajamäki, Outi Gyldén. Otava.
2009. Uusittu painos 2014.

Kirja on mielestäni hyvä opus lukea ensimmäiseksi vauvakirjaksi. Kirjassa käsitellään laaja-alaisesti raskausaika, synnytys, vauvan saapuminen kotiin, nukkuminen, ruokinta, taaperoaikaa ym. Teksti on mukaansa tempaavaa, asiallista ilman lässynläätä tai naurettavien vertauskuvien viljelyä. Kirjoittajat ovat oikeasti pohtineet mitä ensikertaa vanhemmiksi tulevat haluavat tietää. Yleisiin vastaan tuleviin haasteisiin on esitetty erilaisia toimintatapoja, kuten esim. nukuttamiseen. Lukijaa kohdellaan aivan niin kuin pitäisikin, aikuisena, tervejärkisenä kansalaisena, joka kaipaa tietämystä ja neuvoja kuinka pitää pikku tuhisija elossa ensimmäisestä päivästä lähtien. Suosittelen kirjaa lämpimästi jokaiselle lukijalla, joita risoo tietoja panttaavat ammattilaiset, joiden perusargumentointi on: " No kun kaikki vauvat ovat erilaisia, niin ei me kerrota sitten mitään..."








Vuoden mutsi 1 & 2

Kirjoittajat: Satu Rämö, Katja Lahti. Otava. 2014.

Jos alkaa vauvamaailman höttöisyys oksettamaan ja perusluonteena on realistinen kyynisyys, kannattaa hankkia nämä kirjat kirjahyllyyn! Naiset riisuvat vaaleanpunaiset laput silmiltäsi ja kertovat asiat niin kuin ne ovat. 1. kirja opastaa selviytymään pissitikusta ensimmäisiin synttäreihin, 2. kirja taaperoikäisestä eskarilaiseen. Suurimmaksi osaksi sain purra huultani etten olisi purskahtanut raikuvaan nauruun öisinä lukuhetkinäni. Satu ja Katja huomauttavat jo alkusanoissaan, että kirjat eivät ole tietokirjoja, vaan mutsilandian selviytymistaistelijoiden kohkaamista asioista, joista ei tarvitsisi kohkata. Kun tissimaratoni alkaa ketuttamaan, naiset rientävät sivujen kautta antamaan vertaistukea. Ja kun kirjat on luettu, suosittelen tutustumaan Salamatkustaja ja Project Mama- blogeihin. Juttu jatkuu, mihin kirjat jäivät ;) Odotan innolla kolmatta kirjaa kouluikäisistä...


Ra(s)kas raskaus

Kirjoittajat: Sari Helin, Sinikka Pakeman. Otava. 2004

Kirjan kirjoittajilla on varmasti ollut hyvä, perimmäinen tarkoitus kirjoittamisensa pohjalla, mutta tällä lukijalla kirja kyllä lensi seinään jo toisen luvun kohdalla. Sinnikkäästi luin kirjan loppuun, mutta lukemisesta syntyneen raivon määrällä olisi tullut siivottua isompikin lukaali. Kirja oli jaettu kahden kirjailijan kesken omiin lukuihinsa. Sari Helin raivosi omassa osuudessaan kuinka vaikeaa oli antaa hyväkuntoisen, perusterveen kehon muuttua vauvan kehityksen myötä. Sinikka Pakeman taas moralisoi omissa luvuissaa kuinka ruokavaliolla vaikutetaan vauvan terveelliseen kehittymiseen. Syy miksi kirja lensi seinään ja aiheutti sellaisen raivon aallon, oli se etten kyennyt samaistumaan yhtään kirjoittajiin. Tietyllä tavalla pidän oikeana, että erinäisistä asioista voidaan julkisesti keskustella, mutta en mitenkään kykene samaistumaan terveen ihmisen jupinoihin, kuinka perse leviää ja kalliit vaatteet eivät mahdu enää päälle. Elämässä kuulkaa on isompiakin ongelmia... Sinikka Pakemanin osuus eräällä tavalla oli mielenkiintoinen, jos noin yleensä on kiinnostunut ruoka-ainesten terveellisyydestä ja vaikutuksesta mihinkin osaan kehoa. Raivoa aiheutti naisen moralisoiva asenne. Olet aika paska mutsi jos et ole ryhtynyt jo vuotta aikaisemmin tiukalle ruokavaliolle, jättänyt totaalisesti pois alkoholin, ja muuttanut nunnaluostariin asumaan. Voi tsiisus sentään! Eiköhän meitä mutseja moralisoida ihan tarpeeksi jokaisesta ratkaisusta jonka teemme. Eläkää vähän ja älkääkä ottako kaikkea niin ruttuotsaisesti, sanon minä. Tämä kirja ei enää ikinä tule meidän kirjahyllyyn.. Ellei sitten tosiaankin pitäisi siivota jokin lukaali...

Pimp my rollator

Kyllä Mama on taas ihan turhaan raivonnut vauvanvaunuista ja etsinyt netistä näpsäkkäitä rattaita. Ajankohtaisemmalta tuntuisi hankkia huushollin rollaattori. Ilmojen kylmeneminen kun pisti Maman lonkat solmuun. Ja tietenkin keskellä Suomen suurinta Prisma-kompleksia. Siinä sitä sitten nojattiin etukenossa kärryjä vasten, mies lähti etsimään vesipistettä pillereitä varten ja Mama kirosi, kun S-ryhmä ei helevetti voi investoida muutamaan lepopisteeseen, varsinkin niinkin suuressa kaupassa. Taatusti olisi kysyntää muutamalle mummolle, raskaana oleville mamoille, huonojalkaisille immeisille ja väsähtäneille aviomiehille. Onhan olemassa lapsi- ja miesparkkeja, mummo-/mammaparkit kunniaan! (Edit: löytyihän niitä penkkejä, mutta ei juuri silloin kun akkaa vitutti eniten...)

Kun Via de La Rosa oli viimein taaperrettu ja päästy ulos kaupasta, mies naurahti että on ihme kuinka häntä ei ole vielä joku feministi tullut huitaisemaan, kun ukko kävelee edellä ja nainen taapertaa tuskaisen näköisenä takana ja työntää täysiä ostoskärryjä. Ja minun kärryjähän ei viedä! Ruokakassit antavat sopivasti vastapainoa, kun pohojalaisakka rötköttää kädensijan päällä saadakseen kevennettyä painoa kipeiltä lonkilta. Vielä en ole hypännyt kaupan lainattavaan rullatuoliin, vaikka jösses kun mieli on joskus tehnyt. Arvokkuudesta on enää rippeet jäljellä, mutta ylpeyttä löytyy senkin edestä..

Olishan tässä vähän asennetta....

Muotoiluhan muistuttaa lastenrattaita. Koppa vain kiinni ja menoks!

Asenteella. Awesome!

                                                           

Sotapolulla

" Kuka on takinkääntäjä ?! Tunnusta, tunnusta! Kuka käänsi takin ? "

Mama käänsi takin, kun alkoi niin pohojalaisluonnetta sapettamaan. Meni ihan yöunetkin, kun aloin asiaa aatostelemaan iltasella. Sattanan Emmalungat...

Juttuhan alkoi jokapuolelta tulevasta vauvanvaunu tulituksesta. Erehdyinpä kaupassa liekuttelemaan vaunuja, sus´ siunaamaan hintoja, niiden kömpelyyttä ja painoa. Siunailusta päästyäni eksyin tekemään vaunututkimusta internetin ihmeellisessä mualimassa ja jopa alkoi verenpaine taas kasvamaan naisimmeisen suonissa. Kyllä taas markkinavoimat, viranomaiset ja vauva-palstojen veteraanit lyttäsivät naisimmeisen huonoksi lisääntyjäksi, jos ei vaunuja, saatikka Emmalungia hankkinut eteiseen tientukkeeksi. Kun tarpeeksi aletaan härkkimään kriitikon pentelettä, niin johan alkaa pirun sarvet kutiamaan päänahasta. Tämä akka läks´ny sotapolulle.

Jo ennen kuin vaunuasiaa sen enempää tuli fundeerattua, oli päivän selvää että hankkisimme käytetyt vaunut. Sellaista päivää tuskin tulee vastaan, jolloin tuosta noin vain olisi varaa ostaa yli tuhannen euron vaunuja. Ja toisekseen, ei se nyt oikein kävisi pirtaan. Porvarien touhua, jupisee hiljainen pohojalainen. Vanhassa vara parempi, kahiseva kukkarossa vielä parempi.

Kun Mama tajusi, että tenavat alkavat siinä puolen vuoden iässä jo istumaan ja viihtymään tavallisissa rattaissa, niin sai kyllä Emmalungat kyytiä! Mikä järki siinä nyt oikein on hankkia isoja, painavia ja rumia yhdistelmävaunuja? Sen kun hankkii heti aluksi tukevat matkarattaat, joihin saa lisättyä vauvaa varten kantopussin. Oikeasti kun aloin miettimään mihin niitä vaunuja tarvihtee ensimmäisen puolen vuoden aikana, niin syntyipä mielenkiintoisia huomioita.. 

1. Meidän talossa vaunuja ei voi jättää pyörävarastoon, vaan ne on tuotava kotia asti. Minun sisustusmakuuni rattaat eivät kuulu. Lisäksi hissimme on tosi pieni.
2. Olemme autoileva perheyksikkö. Kaupassa ja asioilla käynti suoritetaan autolla. Muutoin liikumme julkisilla, pyöräillen tai kävellen. Jos joudun ostomanian valtaan, en lähde vaunuilla liikenteeseen.
3. Nautimme ulkoilusta, mutta emme lähde vaunukävelyille. Maasto missä yleensä käyskentelemme, on juurikkoista metsäpolkua.
4. Meillä on parveke, mutta kesäisin se on ampiaisten valtakuntaa ja talvisin sinne käy semmoinen viima, etten ole todennäköisesti aikeissa nukuttaa vauvaa rattaissa, vaan sisällä.  
5. Kotipihastamme löytyy mahtava leikkipaikka, joten hiekkaleikit sujuvat kotipihallakin.

Kun tarkoituksena ei kuitenkaan ole jämähtää neljän seinän sisälle, niin alan ihan vakavissani harkitsemaan kantorepun hankkimista. Ja tässä tulee se takinkäännös. Kovaan ääneen paasasin vielä kesällä etten ala liinailemaan. Niksahtaa jo vähemmästäkin selkä. Asiaa kuitenkin nyt tutkittuani, myönnän rehellisesti erheeni. Olemassa on myös ergonomisesti kannettavia kantoreppuja, Tula hyvänä esimerkkinä. 

Kuvat:Ipanainen

Mitä enemmän Mutsilandiaan uppoaa, huomaan löytäväni itsestäni yhä enemmän vanhaa kyseenalaistajaa ja kriitikkoa. Mama on lähtenyt sotapolulle... Excellent!

Palikasta päähän

Tulipa eilen lähdettyä Kärkkäisen ostoskeskukseen kiertelemään. Tämä Lahden seudun oma Tuuri jää kyllä koossaan pienemmäksi kuin esikuvansa, mutta aivan yhtä hyvin siellä saa kyllä aikansa kulumaan. Ajoittain on vain niin mukava ottaa omaa aikaa, jättää mies puuhailemaan omiaan ja lähteä fiilistelemään. Tapahtuipa fiilistely sitten luonnon helmassa, kaupungilla tai sitten ostoskeskuksessa. Koska olimme tehneet vuoden kestäneen syrjähypyn Lahden seudun alueesta, oli mukavaa hypätä auton rattiin ja huurruutella ympäri kaupunkia ja verestää muistia, kunnes löysin itseni Kärkkäisen parkkipaikalta. Koska mihinkään ei ollut kiirettä, päätin lähteä tutkimaan ostostaivaan/-helvetin tarjontaa.

Kärkkäisen tavaramäärän paljous saa tottuneemmankin shoppailin hieman hengästymään, joten päätin rajata kiertelyni pelkästään yläkerran askartelu-, kirja-, kangas- ja lastenvaate/-lelu puolelle. Kyllä alkoi sormia syyhyttämään kun käsityöimmeisenä hypistelin lankoja ja kankaita, kirjatoukkana tutkin lastenkirjaosaston ja höpsähteenä Mamana hypistelin vauvan tavaroita. Tuli taas pyöriteltyä silmiä, kun tutkin vauvanvaateosastoa, mutta ulkovaatepuoli sai jo huomattavasti positiivisemman hyväksynnän. Vaunupuolella tuli leikutettua useampaakin menokiesiä, joista Britaxin B-Smart 3 ja Brion Pony saivat ainoat hyväksyvät nyökkäykset. 

Kaiken hypistelyn ja kiertelyn jälkeen, vasta lasten leluosastolla Mama sai kunnolla palikasta päähän. Näin paljon puisia leluja! Sitokaa akka kiinni! Niitä oli oikeasti useampi hyllyvälillinen... Olen huomannut että useammalla, 80-luvulla syntyneillä mamoilla on vinksahtanut fiksaatio puuleluihin. En ole osannut diagnosoida sen tarkemmin liittyykö vinksahtaminen nykyiseen puulelujen trendiyteen, ympäristötietoisuuteen vai vastareaktiona oman lapsuuden hukkumisesta muovikrääsään. Oma vinksahtamiseni juontaa aivan rehellisesti omaan lapsuuteeni. Meillä kotona ei ollut puisia leluja, joten onnesta pyöreenä istahdin puulelun ääreen jos sellaisen jostain löysin. Oli aivan sama, vaikka palikkatesti oli suunnattu taaperoikäiselle tai vauvalle. Vielä kouluikäisenäkin tiputtelin tyytyväisyydestä hykerrellen palikoita Jukka-palikkalaatikkoon, tai kokosin Brion klovnia. Brion junarata taas onneksi löytyi naapurin plikalta, jossa onnen pissit sukkiksissa tsuhuttelin junalla menemään. 

Omalla äidilläni oli fiksaatio legoihin ja niitähän meillä riitti oikein kiitettävästi, jopa naapurilasten kadehtittavaksi asti. Onpa velipoika aikanaan kysynyt äidiltämme, koska hän saisi leikkiä legoilla, kun äidillä tuntui olevan liian hauskaa rakentaessaan legokaupunkia. Uskon että meidänkin huushollista tulee löytymään mukavan kokoinen legokokoelma, mutta tällä kertaa lapsi tulee penäämään puisen junaratansa perään.. Olipa tuleva lapsukainen sitten tyttö tai poika, niin junarata tulee ilmestymään lastenhuoneeseen. Onpa tuleva mummi jo luvannut hankkia sellaisen. En tosin tiedä kummalle meistä se sitten tulee ;)

Löysin perinteisen Brio-merkin lisäksi itselleni uuden lelumerkin Hapen. Valikoimaa on paljon ja varsinkin itse ihastuin Hapen puisiin soittimiin, leikattaviin hedelmiin ja, ja, ja, ja.... Valikoima on todella laaja ja ilokseni löysin myös netistä yrityksen josta näitä ihanuuksia voi hankkia.  En mene enää vannomaan etteikö meidän huusholliin tule ainuttakaan muovilelua, mutta yritän ainakin pysytellä enimmäkseen puisten lelujen linjalla. Käpylehmillä ei lapsiparan sentään tarvitse alkaa  leikkimään, mutta hyvälaatuiset puulelut kestävät aikaa ja pysyy tuo jälleenmyyntiarvokin hieman parempana.

Minkäslaisilla leluilla teillä on leikitty?

 

Kuvat: www.hapetoys.com

Siitä itsestään..

Jesh, nyt puhutaan siitä itsestään. Vauvan kakasta ja vielä enemmän vaippaviidakkoon eksymisestä. Lehdenjakaja kolautti postiluukusta uuden Vauva-lehden mukana 2 näytekappaletta kotimaisia Muumi-kertakäyttövaippoja. Proshyyrissä ilmoitettiin vaipan olevan paras valinta vauvallesi, olihan kyseessä Suomen ainoa kertakäyttövaippojen valmistaja. Oli suomilippua ja joutsenmerkkiä, vaipan etumuksessa komeili Muumi. 

Näin Muumi-inhoiselle immeiselle värähti samantein karvat pystyyn. Pitääkö ainoan suomalaisen vaippafirman myydä tuotettaan iän ikuisilla muumihahmoilla? Eikö riitä että useampikin sukupolvi on jo traumatisoitu pyylevillä, leveä nenäisillä otuksilla? Argh!
Siihen ne sitten jäivät, orpoina lojumaan keittiön pöydälle, kun Mamaa alkoi ahdistamaan. Tähänkö tämä nyt jäi, kotimaisten tuotteiden suosiminen vaippaosastolla?

Veljentytön vaippatarpeita lukuun ottamatta, en ole vieraillut kovin usein kauppojen vaippaosastolla. Ne ovat aina siellä jossain, pakettivuoret toisen vieressä. Milloin on vaipoissa Nalle Puhia, milloin Muumin kuvaa tai nauravia pikku-Reettoja. 90-luvulla TV:n ääressä viihtyneet kaiketi muistavat vielä vaippamainokset pikku-Reettoineen, jotka sitten kaikessa hiljaisuudessa haudattiin jonnekin TV-mainosten hautausmaalle. Enpä muista toista yhtä ärsyttävää mainosta!

Muutaman kerran vaipan vaihtaneena tiedän nyt miten päin vaipan kuuluu mennä ja miten sitä ei kannata laittaa. Meni oppi ihan ensimmäisellä kerralla perille, kun hoitoplikan vaipan puntista pääsi sinappitehdas valloilleen.. Näin plikkojen kesken päätimme, että äksidentistä ei sitten kerrota etiäpäin. Ei vaikka sohvakankaaseen jäi pieni vauhtiraita muistoksi.

Ensimmäisestä vaippaepisodista huolimatta, päätin parikymppisenä, jos tämä neiti ikinä alkaa sikiämään, niin kestovaippojen niiden olla pitää. Kyllä sitä jätettä tulee syntymään liikaa kaiken lajittelunkin jälkeen. Sitä ideaa on sitten säilytetty jossain takaraivon perukoilla tulevaa, mahdollista käyttöä varten. Niin... Kunnes ihan oikeasti tutustuin kestovaippailun viidakon syövereihin. Siis oikeasti, ei halavattu kuinka vaikeksi yksinkertainenkin asia voidaan tehdä!
Kertakäyttövaippoja on eri kokoisia ja hieman eri levyisiä, riippuen kuinka kapia tai pullukka vauva on kyseessä. Mutta kuitenkin, ne pistetään päälle ja otetaan pois kun lasti on perillä. Miksi on niin vaikeaa toistaa samaa kaavaa kestovaipoilla? Kyllä kuorivaippojen, sisävaippojen, AIO-vaippojen, harsojen, imukkeiden, ruskovillakuorien, LUP-kankaiden JA MITÄ VIELÄ, kanssa menee korkeasti koulutetun immeisenkin pää sekaisin. Ja sitten kaikki riippuu kuinka pitkä, pätkä, kapia, pullukka, laiha sääri, lankisääri, possusääri rakas silmäteräsi on? Vauvapalstoilla moni on kritisoinnut sitä,  kuinka kestovaipat falskaavat, kun oikeaa kokoa ei tunnu löytyvän. Veljentytärtäni sivusta seuranneena voin kertoa, että kyllä ne kertakäyttövaipatkin tuntuvat  vipattavan lahkeesta, kun pää punaisena pinnistävä neiti saa levitettyä tuotostaan takaraivoonsa asti.

Nyt arvoisat lukijani, jos asiasta löytyy mielipidettä niin puolesta kuin vastaan, niin seuraisin ajatusten vaihtoa mielenkiinnolla. Kaikki kokemukset kelpaavat kerrottaviksi. Ja vielä kun en asiaa ehdi unohtamaan, minä pyhästi lupaan ja vannon, etten ala tulevaisuudessa levittelemään kuvia suloisista tuotoksista täällä virtuaalisessa maailmassa. Kotikokoelma pysyköön arkistokaapeissa ;)

Valintoja, valintoja...

Useamman päivän kestäneet fibrokipuilut ovat parin viime päivän aikana pistäneet Maman vauhdin hyvinkin verkkaiseksi. Kun keho on päättänyt ottaa pohojalaisakan niska-pers-otteeseen, ei siinä auta muuta kuin huokaista ja istuttaa se leviä takapuoli sohvan nurkkaa. Läppäri on ystävämme ( jälleen kerran), ja internet oikea tiedon autobaana.

Olen lukenut ajan kulukseni useamman blogistin mamma-blogeja ja seurannut mielenkiinnolla, kuinka paljon lapseen liittyvät tarinat ja materiaalihankinnat kertovat  omista ideologeistamme. Joku on hyvinkin ympäristötietoinen mama, toinen keikkuu trendien aallonharjalla, kolmas on suurpiirteinen, mutsilandian henkiinjäämistaistelija. Erilaisten perheiden arkielämää tirkisteltyä, huomaan pohtivani kuinka monen valinnan eteen vanhemmat joutuvatkaan pyöräytettyään bébén maailmaan. Lapsen kautta jatkamme itsemme ja perheemme arvojen ja elämänkatsomusten määrittelyä, teemme lapsen puolesta valintoja, luomme pohjaa uuden persoonan kehitykselle. Jaa-a, on siinä valintoja kerrakseen ryssittäväksi...

Toisaalta, ajatus lapsen saamisesta on pistänyt minut tuntemaan, kuinka minulle on annettu uusi tilaisuus uskoa entisiin ihanteisiini. Ehkäpä kuitenkin elämän kartuttamalla realistisuudella höystettynä.. Näin vanhemmiten  ei tule aina ajatelleeksi, miksi toimii mitenkin eri tilanteissa. Valintoja tulee tehdyksi omien arvojensa mukaisesti, ilman että niitä joutuu tietoisesti pohtimaan tai kyseenalaistamaan. Minä olen vain minä, mutta miten helkutissa minusta tuli minä? Syvällisiä ajatuksia näin viikonlopun alkuun...

On paljon asioita, joita tajuaa haluavansa näyttää ja opettaa tulevalle salamatkustajalle. Omiin onnellisiin lapsuuden muistoihin kuuluvat musiikki, itsensä ilmaisu tanssin, askartelun, piirtämisen ja laulun avuin, luonnossa samoaminen, kirjatoukkamaisuus. Ei kaikki aina ollut auvoista, mutta ainakin nyt itse tietää paremmin, mitä haluaa yrittää antaa omille lapsilleen. Kunnes saa viimeistään teini-ikäiseltä angstilta kuulla olevansa aivan paska mutsi, joka ei ymmärrä mistään mitään ja kuinka olemme pilanneet valinnoillamme seuraavan sukupolven elämän.. Voin jo nyt kuulla oman äitini hykertelevän vahingoniloisesti itsekseen. Ympäri mennään, yhteen tullaan...

Fibrolta terveisiä

Pitipä tässä käydä nukkumaan, mutta Fibro päätti tulla lupaa kyselemättä yökylään. Niskan ja hartioiden seutu tuntuu kiristyvän kuin korkkiruuvi, nilkat ja jalkaterät tuntuvat olevan hennolla liekillä, lonkat ja ranteet jäykistyvät ja alaselkä ei tiedä miten päin olisi.. Kipu ei ole mitenkään pahimmasta päästä, enimmäkseen pohojalaisakkaa vain vituttaa. Siis ihan niin, että vittu kun vituttaa!

Suhteellisen pitkällehän olen päässyt ilman kipuiluja. Tästä kiitos vitamiinilisille, sokerittomalle ja viljattomalle dieetille sekä liikunnalle. Syyssateiden saapumiselle ei tunnu sitten auttavan Erkkikään, sillä tämä on jo toinen jumitus tällä viikolla. Siihen verrattuna, että kipua olisi 24/7, niin tämä viikko on ollut pelkkää luksusta. Jokapäiväiseen pieneen lihasjäykkyyteen ei enää edes kiinnitä huomiota, se on jo niin arkipäivää. Mutta oikean kivun torjunta tuntuu vievän voimavarat kaikesta muusta. Silloin ei jaksa olla hyvä puoliso, ystävä tai kodin hengetär. Onneksi Insinjööri on vuosien yhteiselon aikana oppinut ottamaan vetovastuun silloin, kun vaimoke könyää maatuska-vaatteineen vällyjen alle ja sulkee muun maailman pois. Silloin kipu on minun maailmani ja sota sitä vastaan, minun elämäni. 

Joskus Insinjööri on pukenut sanoiksi mielessä vellovan kysymyksen: " Millaista meidän perheen arki tulee olemaan? "  Voin vain vastata: "Erilaista". Arki tuo tullessan takuulla haasteita. Toivon etten fibrosumu päivinä unohda lasta mihinkään (voisiko lapsiin asentaa GPS-paikantimen, mikä hälyttäisi jos välimatka äitiin  kasvaisi liian suureksi?), tai jaksan kantaa lasta kun pieneltä väsyy jalat ( kuka kantaisi tarvittaessa äitiä?), tai en joutuisi liian usein tuottamaan pettymyksiä, kun Mama ei pysty/jaksa/voi tehdä/lähteä jotakin/jonnekin. Lohduttaudun ajatuksella, että olipa arki kuinka haastavaa, niin tärkeintä mitä voin lapselle antaa, on aikaa ja läsnäolemista. Sänkyynkin voi tehdä monenlaista majaa satutuokioihin ja elokuvateatterin voi aina luoda olohuoneeseenkin. Niin, meidän perheessä asiat tullaan tekemään vain hieman eri tavalla.

Realismin vastaisku

Mamalla on ollut tunneskaaloissa pitelemistä. Totaalisen höpsähtämisen riemun vastapainoksi Mama on rämpinyt pessimistisyyden suossa kaulaansa myöten ja vollottanut hämmentyneen Insinjöörin sylissä, että ei me ikinä saada vauvaa aikaiseksi. Miten tämmöinen vaivaisakka nyt raskaaksi pystyisi tulemaan?! Ihan paskaa ja katinkultaa koko elämä...
On siinä ukkokullalla ollut sormi suussa, mikä sille vaimokkeelle nyt on tullut? Yritä siinä nyt vollottavaa naista lohduttaa, kun ei se immeinen itsekään tiedä syytä parkumisilleen.. Ei Insinjööri luonteelleen mitään mahda, vaan on keksittävä ruudinkestävä suunnitelma millä saisi vaimokkeen vollotuksen loppumaan. Kalenterin se ottaa käteensä ja raapustaa ruksin, tuolloin alkavat vauvatalkoot. Alkaa siinä vaimokekin jo nikottelemaan ja pyyhkimään silmäkulmiaan, vakavissaanko se Insinjööri on? Taitaapi olla. Jos se jotain päättää, niin päätöshän pysyy..

Kun vauvatalkoiden aloitus aikaistui oikein huolella, niin Mama lopetti vollottamisen, mutta sen tilalle iski realismi. Siis oikeastiko olemme ryhtymässä vauvan teko puuhiin? Ekaksi pitäisi onnistua tulemaan raskaaksi, sitten pystyä kantamaan bèbè vatsapussissa täysiaikaiseksi. Synnytyksen jälkeen pieni ihmisenalku uskotaan meidän haltuun ja hänet pitäisi pystyä pitämään hengissä. Ja kaiken tämän jälkeen onnistua kasvattamaan ihan oikeaksi, tervejärkiseksi kansalaiseksi. Tässä ajatusvaiheessa puskee jo kylmä hiki otsalle. Saamarin hormoonit, minkä lumivyöryn pistittekään pyörimään!

Siis hetkeäkään en epäile etteikö Insinjööristä kuoriudu hyvää isää ja itsestä pullantuoksuista äippää. Hyvä vanhemmuus kun tulee oppimalla ja eikä ole päivääkään jolloin ei olisi välillä ihan paska mutsi. Vasta aikuisena sitä tajuaa, kuinka omat vanhemmat ovat tehneet vain parastaan niillä keinoin ja osaamisellaan, mitä sinä hetkenä on ollut. Onpa oma äippäni huokaissut helpotuksesta, että kyllä teistä onneksi ihan kunnon ihmisiä sittenkin tuli. Saapa nähdä tulenko itsekin huokaisemaan saman ?

Olen pohdiskellut, onko tämä nyt sitten äitiyteen kasvamista? Aikuiseksi kasvaminen vaati useammankin terapiatunnin ja paljon ymmärrystä omien vanhempien lähtökohtia ja heidän vanhemmuutta tarkastellessa. Jossain vaiheessa löytyi armo niin heitä kuin itseänikin kohtaan ja kykenin antamaan monia asioita anteeksi. Pieni sisäinen lapsi sai kyllä itkeä monet itkut, ennen kuin vanhat haavat pääsivät paranemaan, mutta sitä kai se aikuistuminen onkin. Anteeksiantoa ja omien rajojen tunnustamista. Alkaako matka äitiyteen sitten omien kipukohtien tarkastelulla ja  lupauksella pientä salamatkustajaa kohtaa; " Äiti yrittää parhaansa" ?

Mama höpsähtää

Nyt se sitten tapahtui, Maman totaalinen höpsähtäminen. Ei se viennyt kuukautta kauempaa, kun Mama alkoi  vahtaamaan silmä kovana huuto.netin vauvanvaate-osastoa ja huutaa kilpaa kuin paraskin kalamuija kauppatorilla. Ylilyönneiltä on onneksi vältytty. Sen verta sitä osataan itse pistää suitsia suuhun, kun pahin mania iskee, mutta varastosta löytynee jo vaatteita, heppakeinu ja HUPS! pinnasänky. Tänä aamuna huusin kilpaa lastenvaunuista, mutta onneksi jokin järjen hiven takoi vielä takaraivossa ja annoin vastustajan voittaa, kun hinta nousi turhan kalliiksi tämän hetkiselle taloustilanteelle. Alan erittäin hyvin ymmärtämään kälyn huutoinnostusta. On ne kyllä suorastaan saatanasta tuollaiset huutamiset. Noviiseiltahan lähtee juttu aivan lapasesta heti ens´alkuun.

Lasten vaatteiden maailmaan eksyneenä voisin Tuomas Kyrön Mielensäpahoittajaa lainatakseni todeta, että kyllä minä mieleni pahoitin, kun seisoin kaupoissa lasten vaatteiden rekkitankojen edessä. Mikä halavatun instanssi on keksinyt, että sukupuolineutraalit vaatteet kuuluvat olla beigen ja kissan paskan ruskean värien välimaastossa?! Ja että tytöt puetaan pienestä pitäen siihen lällyyn vaaleanpunaiseen prinsessaunelmaan ja pojat joko pliisuun vaaleansiniseen tai tunkkaisen vihreisiin/sinisiin/ruskeisiin kollareihin. Mihin tämän maailman kaikki värit ovat kadonneet?!

Huolestunut värien etsintäpartio teki retken googlen ihmeelliseen maailmaan ja toivat mukanaan kaivatun vastauksen. Värit ovat paenneet Viking Linella jorpakon yli Ruotsiin. Niinpä tietenkin... Heija sverige ja jättekul!  Mitäpäs suomalaiset iloisilla väreillä tekisikään, kun muutenkin kuljetaan aina musta pilvi pään päällä.. Jonkinlainen piristysaalto on kuitenkin havaittavissa ( mahtaaneeko johtua Suomen kansan nostetusta D-vitamiinin määräsuosituksesta?), kun ulkomaalaiset vaatefirmat ovat päässeet rantautumaan ja tuonneet iloisen värisiä lasten vaatteita tavallisten kuluttajien saataville. Name It, Maxomorro, Pyret O Polarn ( muutamia vaatemerkkejä mainitakseni) , ovat mielestäni onnistuneet mainiosti värimaailmojensa suhteen, mutta kuten Suomessa yleensäkin, eksotiikasta saakin sitten maksaa. 25 vuotta sitten eksotiikka oli kiinankaali ja ananas, tänä päivänä iloiset värit. Go figure...

Niin, että jos lukijoiden kätköistä löytyy pirteän värisiä, siistikuntoisia ja kohtuu hintaisia vauvan vaatteita, niin asian tiimoilta voi laittaa viestiä. Ostaja kyllä löytyy. Nim.merk. Pelihousunsa jälleen kerran repinyt Mama

Huutokaupan aarteita...